Pentti Airio, Walter Horn. Ensimmäinen jääkäri ja kylmän sodan Pohjola-aktivisti, Docendo, 263 s., Saarijärvi 2013

1384031740_Airio.jpg

Saksalaissuuntauksen ja Pohjola-aktivismin taustavaikuttaja

Vuonna 1893 Saksan kansalaisena Helsingissä syntynyt Walter Horn kuului maailmansodan alkaessa Nylands nationin keskeisiin ylioppilasaktivisteihin ja jääkäriliikkeen perustajiin. Lääketieteen opintonsa jättäen hän jo vuoden 1915 alussa oli mukana Jääkäripataljoonan perustamista edeltäneellä Pfadfinder-kurssilla. Hän oli mukana pataljoonan ensimmäisissä taisteluissa itärintamalla, mutta keuhkotaudin saatuaan hänet siirrettiin rintamalta sairaalahoitoon, eikä hän myöskään päässyt palaamaan Suomeen jääkäreiden pääjoukon mukana ennenkuin huhtikuussa 1918. Hän jäi armeijan palvelukseen, mutta terveyssyistä ei sotien aikana saanut rintamakomentajan tehtäviä, eikä myöskään saavuttanut everstiä korkeampaa sotilasarvoa.

Talvisodan aikana Horn toimi Helsingin komendanttina. Sodan jälkeen hän sai huhtikuussa siirron sotilasasiamieheksi Berliiniin. Hän oli näin ollen lähitodistaja siinä prosessissa, joka vei Suomen Saksan vanaveteen Hitlerin ”kanssasotijana” Neuvostoliittoa vastaan. Tämä ei ollut saksalaissuuntautuneelle ja Venäjään perivihollisena suhtautuneelle Hornille lainkaan vastenmielistä. Hän siis oli toteuttamassa itselleen mieluista politiikkaa olematta kuitenkaan sellaisessa asemassa, että olisi sitä varsinaisesti muokannut saatikka johtanut. Horn oli myös keskeisesti mukana tammikuussa 1941 alkaneessa suomalaisen SS-pataljoonan organisoimisessa, jota hän lämpimästi tuki eräänlaisena jääkäriliikkeen jatkona.

Mannerheim määräsi vuoden 1942 alussa jääkärikenraali Paavo Talvelan armeijan edustajaksi Saksan päämajaan. Hänen ja Hornin sukset menivät pahasti ristiin ja Horn siirrettiin loppusyksyllä sotilasasiamieheksi Budapestiin. Ristiriitojen syyt tuskin olivat poliittisia, vaikka Talvelaa alkuun vierastettiin natsipiireissä hänen vapaamuurariutensa vuoksi. Saksan luottamusTalvelaan oli kuitenkin syyskuussa 1944 jo niin vahva, että Himmler tarjosi hänelle Saksan kaavaileman ”Suomen vastarintaliikkeen” johtopaikkaa, mistä Talvela kuitenkin Mannerheimille lojaalina kieltäytyi.

Vaikka Hornin päiväkirjoja kirjoitustyössään käyttänyt Pentti Airio ei sitä erikseen analysoi, saa sen käsityksen, että Horn pysyi loppuun asti Saksan rinnalla ilman että esim. Budapestissä keväällä 1944 alkaneet avoimet juutalaisvainot olisivat tätä horjuuttaneet. Hornin mielestä Rytin erottua ja Mannerheimin noustua elokuussa 1944 hänen seuraajakseen olisi uudeksi pääministeriksi tullut nimittää juuri Talvela sodan jatkamisen merkeissä.

Kun Horn sitten loppuvuodesta 1944 palasi Suomeen, oli hänellä edessä satojen muiden ylijäämäupseereiden tavoin pakkoero armeijasta. Siviilityöpaikat löytyivät kauppakorkeakoulun pikaisen uudelleenkoulutuksen jälkeen sähkötyonantajien liitosta, Suomen Palloliitosta ja Suomen Ampujain liitosta.

Elinikäistä aktivismiaan Horn ei sodan jälkeenkään jättänyt. Hän oli keskeisesti organisoimassa varainkeruuta ja muuta tukea asekätkennästä vangittujen upseereiden auttamiseksi sekä ihailemansa P-E Svinhufvudin patsashankkeessa. Merkittävimmäksi toimintakentäksi Hornille kuitenkin muodostui ”Pohjola-aktivismi”, jonka merkeissä hän mm. julkaisi vuonna 1948 Europeisk politik-nimisen pamfletin ja hän jatkoi aina 60-luvun jälkipuoliskolle saakka toimintaa Pohjolan puolustusliiton toteuttamiseksi joukossa, jossa eri aikoina ja eriasteisella aktiivisuudella olivat mukana mm. kenraalit Järventaus ja Martola ja muita evp upseereita, Tahko Pihkala, Kauko Kare, Paavo Viding, Matti Virkkunen ja Väinö Tanner. Tanner oli Hornin suosikki presidentiksi vuonna 1956, mutta muille sosialidemokraateille häneltä tuskin riitti lämpimiä ajatuksia.

Pohjola-aktivistien tavoitteena oli Pohjolan, tai ainakin Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusliitto, joka olisi edellyttänyt Norjan eroa Natosta, mutta suomalaisaktivisteille tärkein tavoite oli Suomen irroittaminen Yya-sopimuksesta Neuvostoliiton kanssa. Hankkeen merkeissä yhteyksiä pidettiin myös norjalaisiin ja ruotsalaisiin upseeripiirireihin sekä muihinkin maihin, kuten Saksaan ja Yhdysvaltoihin. USA:ssa aktivistit saivat tilaisuuden esittää ajatuksiaan aika nimekkäillekin amerikkalaisille, mutta viitteitä siitä että niille olisi annettu erityisempää painoa ei kuitenkaan ole.

Alkuvuosina yhteydenpito ulottui myös presidentti Kekkoseen, jolle aktivistit toimittivat muistioitaan, ehkä Kekkosen vuoden 1952 pohjoismaista puolueettomuusliittoa kaavailleen ”pyjamantaskupuheen” rohkaisemina. Tämä katkesi kuitenkin viimeistään helmikuussa 1962 Kekkosen ulkoministeri Karjalaiselle lähetettämään kirjeeseen, jossa ”jyrkästi sanoudutaan irti tästä maan kannalta vaarallisesta puuhailusta”. Tämän mukaisesti Max Jakobson pari vuotta myöhemmin luonnehti aktivisteja nimimerkkikirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä nimityksellä ”alte kameraden”, joka osuvuudessaan tuntui erityisesti heitä loukanneen.

Tälle toiminnalle Airio antaa kirjassaan eniten huomiota ja se myös on mielenkiintoisin ja eniten uuttakin tietoa sisältävä osa kirjasta. Muutoin evp prikaatinkenraalin ja sotahistorian dosentin Airion kirja ei erityisen analyyttistä tarkastelua sisällä ja siitä paistaa läpi Airion tunnepohjainen samastuminen Hornin edustamaan oikeistolaisen aktivismin aatemaailmaan.

Marraskuu 2013