Osmo Apunen ja Corinna Wolff, Pettureita ja patriootteja. Taistelu Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta 1938-1946, SKS, 482 s., Hämeenlinna 2009

Pettureita vai patriootteja?

Petturi vai patriootti -kysymyksenasettelu on tuttu monissa yhteyksissä. Georg Magnus Sprengtporten on suomalaisista ensimmäinen, jota näin on arvioitu. Samalla tavoin on usein myös punnittu miehitetyissä maissa yhteistoimintamiehiä jo Napoleonin Euroopassa samoin kuin maailmansotien aikana, jolloin maanpetturin ja isänmaanystävän saattoivat erottaa vain heidän motiivinsa. Suomea ei miehitetty ainakaan fyysisesti, mutta sama kysymyksenasettelu sopii hyvin myös siihen, miten suomalaiset järjestivät suhteensa Neuvosto-Venäjään toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisissä käänteissä. Se saattaisi sopia myös suomalais-saksalaisiin suhteisiin, mutta jostain syystä sitä ei koskaan näy niihin liitettävän, eikä Apusen ja Wolffin kirja muutoinkaan käy läpi suomalais-saksalaisia suhteita läheskään samanlaisella tarkkuudella kuin suhdetta Venäjään.
 
Kirjan tarkastelujakso alkaa Jartsev-keskusteluista ja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista ja päättyy tosiasiassa hieman otsikkoa pidemmän jakson kattavasti yya-sopimuksen solmimiseen, eli siihen miten Stalin kymmenen vuotta ja kaksi sotaa myöhemmin sai sen turvallisuusjärjestelyn, jota oli lähettänyt Jartsevin tunnustelemaan. Näkökulma on korostetusti ja yksipuolisesti Venäjän suhteissa; myös suhteet Ruotsiin ja länsiliittoutuneisiin tulevat kohtuullisen laajasti käsitellyiksi, mutta suhteet Saksaan ja se ketkä ja miten saksalaissuuntausta kannattivat jää sivuosaan. mikä antaa vähän puutteellisen kuvan kirjan otsikon lupaamasta taistelusta.
 
Kirjan ilmestymisen jälkeisissä arvioissa on otsikkoihin noussut SAK:n sodanaikaisen puheenjohtajan Eero A. Wuoren rooli ja suhde Neuvostoliittoon. Wuorihan oli vielä jatkosodan alkaessa lojaali tannerilainen, mutta hänestä kehkeytyi Stalingradin jälkeen johtava rauhanopposition mies, joka välikäsien kautta hakeutui myös kontakteihin Neuvostoliiton edustajien kanssa. Wuori oli jo ennen jatkosotaa kuulunut neuvostotiedustelun kontaktipiiriin ja hänelle annettiin peitenimi ”Mooses”, mutta jatkosodan aikana hänet Apusen ja Wulffin mukaan värvättiin neuvostotiedustelun ”Klaran” nimisen agentin eli slovenialaissyntyisen ruotsalaisen toimittajan Gusti Stridsbergin kautta agentiksi, jolle annettiin peitenimi ”silinteri”.
 
Wuori on kuitenkin kirjassa vain yksi, joskin Apusen ja Wolffin huomattavan keskeiseen asemaan nostama sodanaikaisen rauhanopposition toimija, eikä hän myöskään ole ainoa, joka haki kontakteja vihollismaahan sodan päättämiseksi. Koko ns. ei-kommunistinen rauhanoppositio toimi siinä uskossa ja tarkoituksessa, että Suomen oli mahdollista irroittautua sodasta ja Saksan liittolaisuudesta kohtuullisen, maan itsenäisyyden ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttävin ehdoin, vaikka se merkitsisikin huomattavaa sopeutumista Neuvostoliiton turvallisuustarpeisiin ja toiveisiin. Tähän liittyi tarve yhtäältä saada tietää Neuvostoliiton aikeista ja toisaalta vakuuttaa sille, että Suomessa oli riittävästi sellaisia sotapolitiikkaan pesäeron tehneitä poliitikkoja, joiden varaan luotettava yhteistyö Suomen kanssa olisi sodan jälkeen mahdollista rakentaa. Jokaista joka tämän ajatusmallin varassa toimi, voidaan arvioida samalla petturi vai patriootti kysymyksenasettelulla, niin Urho Kekkosta, Mauno Pekkalaa, Nils Meinanderia, Laurin Zilliacusta jne. Sama koskee myös J.K. Paasikiveä, vaikka hän oli muita varovaisempi sodan aikaisissa yhteyksissään viholliseen, joita hänellä oli suoraan vain maan hallituksen valtuuttamana rauhantunnustelijana.
 
Apusen ja Wolffin työ ei perustu varsinaisesti mihinkään uuteen lähdeaineistoon, vaan kaikki ne lähteet, joiden varassa kirjassa johtopäätöksiä ja tulkintoja tehdään ovat olleet jo pidempään käytettävissä. Esimerkiksi Venona-aineisto, jossa osa Tukholman neuvostolähetystön sodanaikaisesta siepatusta viestinvaihdosta Moskovan kanssa on saatu avattua ja jonka perusteella voidaan päätellä Wuoren olleen ”Silinteri”, on ollut jo vuosikymmeninä netistä luettavissa.
 
Kirjoittajien tulkinnat Wuoren roolista on esitetty loogisesti käytettävissä olleeseen lähdeaineistoon nojaten, eivätkä he sen perusteella leimaa Wuorta petturiksi yhtä suoraviivaisesti kuin jotkut kirja-arvostelijat. Tässäkin on syytä muistaa, että peitenimen antaminen jollekin neuvostotiedustelun kontaktille ei vielä sellaisenaan kerro suhteen luonteesta ja sen laadusta tai siitä, kuinka tietoinen kohde oli sen tarkoituksesta ja miten hän sen uskoi toimivan.
 
Kirjoittajat esittävät muistakin henkilöistä vain päättelyyn perustuvia oletuksia. Esimerkiksi Hella Wuolijoen rauhantunnustelutehtävän Tukholmassa tammikuussa 1940 he tulkitsevat suoraviivaisesti olleen neuvostohallituksen valmistelema operaatio. Olen omassa Wuolijoki-elämäkerrassani saman käytettävissä olleen aineiston perusteella pitänyt tätä mahdollisena, mutta lisävahvistuksen puutteessa jättänyt sen avoimeksi. Muissakin kohdin Apunen ja Wolff esittävät epävarman aineiston perusteella pitkälle meneviä tulkintoja, mikä on historiankirjoituksessa ei vain sallittua vaan itse asiassa toivottavaakin, mutta edellyttää kriittisen otteen säilyttämistä sitä seuraavaksi kommentoivilta.
 
Nämä reunahuomautukset eivät millään tavoin mitätöi Apusen ja Wolffin teoksen mielenkiintoa ja arvoa. Se sisältää myös tulkinnoissa monia pieniä helmiä, kuten esimerkiksi kiteytyksen Paasikiven roolista Moskovan lähettiläänä keväällä 1941 jatkosodan alla. Lopputulos oli, että ”sodan jälkiselvittelyissä Paasikivi saattoi vedota siihen, että hän jo helmikuussa 1941 varoittti katastofiin johtavasta politiikasta. Tosiasiassa riita syntyi siitä, että hänet pidettiin syrjässä tuon katastrofin valmisteluista”. Siihen voi enintään lisätä, että se koitui sekä Paasikiven että Suomen onneksi. 

Kokonaisuudessaan kirjaa voi suositella kattavana, hyvin kirjoitettuna ja dokumentoituna katsauksena ja kertauksena Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin vuosina 1938– 1946, vaikka sinänsä kattavassa lähdeluettelossa löytyy jokin yllättävä aukkokin (kuten Ilmjärven ja Sudoplatovin kirjojen puuttuminen). Myöskään muutamat pienet virheet ja huolimattomuudet (esim. Wuori ei koskaan ollut eduskunnassa eikä hän myöskään ollut SKP:n perustavassa kokouksessa) eivät tätä kokonaiskuvaa muuta.

Heinäkuu 2009