J.M. Coetzee, Diary of a Bad Year, Vintage, 229. s., Croydon 2008

Diary of a Bad Year

Huonon vuoden päiväkirja vie mukaansa
 
J.M. Coetzeen uusimman kirjan ymmärtämiseksi ei kannata ensimmäiseksi katsoa, mitä kriitikot ovat siitä sanoneet, koska useimmat eivät edes oikein tiedä miten sitä tulkita ja mitä siitä sanoa. Siksi olennaisin asia on sanottava heti alkuun: kirja on alun hämmentävästä rakenteestaan huolimatta vähitellen mukaansa tempaava, ajatuksia herättävä ja jatkaa Coetzeen kirjallisen tuotannon ihailtavan viimeisteltyä, harkittua ja tarpeettomuuksia karttavaa tiivistä esittämistapaa.
 
Rakenteellisesti kirja koostuu kolmesta, sivuilla alekkain etenevästä erillisestä mutta toisiinsa liittyvästä ja toisiaan täydentävästä tekstistä. Ylinnä on ikääntyvän eteläafrikkalaisen, Australiassa asuvan ja kansainvälisesti arvostetun ja palkitun kirjailijan ajankohtaista maailmantilaa kommentoivia pienoisesseitä, joita tämä Coetzeen alter ego -hahmo (?) kirjoittaa Saksassa julkaistavaa Strong opinions -nimistä kokoelmateosta varten. Alla kulkee kirjailijan päivittäinen kommentointi suhteestaan asuintalonsa pesutiloissa tapaamaansa nuoreen filippiiniläis-australialaiseen Anyaan, jonka hän palkkaa esseittensä puhtaaksikirjoittajaksi. Pian sivulle ilmestyy kolmantena juonteena Anyan kommentoinnit kirjoittajan teksteistä ja kanssakäymisestä kirjailijan kanssa sekä hänen avomiehensä Alanin kanssa kirjailijasta käymistään keskusteluista ja sijoitusneuvojana työskentelevän Alanin kehittämästä suunnitelmasta kaapata kirjailijan tietokone ja tyhjentää hänen miljoonatilinsä niin, ettei tämä itse huomaa mitään.
 
Päällimmäisenä kulkevista esseekirjoituksista osa on hyvin poliittisia ja niistä voi päätellä Coetzeen inhoavan erityisesti herroja Bush ja Blair sekä Australian jo kaatunutta aiempaa oikeistohallitusta. Väliin käsitellään kuitenkin myös mm. kieltä, todennäköisyyslaskelmia ja suhtautumista lapsipornoon. Vaikka nämä esseet olisivat kiinnostavia ja harkittuja myös sellaisenaan erillisinä artikkeleina, jotka houkuttelevat esittämään hyväksyviä mielipiteitä tai vastaväitteitä, olisi kuitenkin tällaisessa kontekstissa hölmöä lähteä niitä erikseen kommentoimaan.
 
Monet ovat pitäneet muotoa eräänlaisena kokeiluna ja Coetzeen jo parissa aiemmassakin kirjassaan toteuttamana yrityksenä irtaantua aiemmasta, kirjailijan arvostaman Dostojevskin käyttämästä perinteisemmän realismin tyylistä, mutta ”kokeilu” on turhan vähättelevä nimike. Kirjan komplisoitu rakenne toimii lopulta erinomaisen hyvin, ja vaikka tällä kirjalla tuskin Booker- tai Nobelin palkintoa olisi kuitattu, niin ei se myöskään millään lailla ole rasite Coetzeen kirjallisen tuotannon kokonaisarvostukselle.
 
Tammikuu 2009