Leif Björkman, Det svenska vinterkriget 1939-1940. Spioner, kontraspioner, intrigörer, krigsfångar, Hjalmarson & Högberg, 294 s., Porvoo 2007

Ruotsin talvisota292.jpg

Leif Björkman väitteli jo vuonna 1971 nuorena tutkijana historian tohtoriksi Ruotsi toisessa maailmansodassa -projektiin liittyneestä teemasta. Hän ei kuitenkaan jatkanut tutkijanuraa vaan siirtyi toimimaan journalistisena ja yritysjohtajana. Nyttemmin hän on palannut historian piiriin ja julkaissut pari vuotta sitten kirjan Ruotsin turvallisuuspoliisin sodanaikaisesta toiminnasta, mutta nyt käsillä oleva ilman lähdeviittauksia tehty talvisotakirja ei kuitenkaan ole varsinaista akateemista tutkimusta.

Ruotsissa oli 20- ja 30-luvulla etenkin armeijan piirissä paljon pyrkimystä etsiä keinoja Suomen puolustuksen vahvistamiseksi niin pitkälle kun se ilman varsinaisen sotilaallisen liittosuhteen muodostamista oli mahdollista. Tiiviimmät neuvottelut käytiin Ahvenanmaan linnoittamisesta, mikä nähtiin molemmin puolin avauksena myös mahdolliseen laajempaan yhteistyöhön. Näyttävillä solidaarisuudenosoituksilla Ruotsi pyrki talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen aikana tukemaan Suomea, antamatta kuitenkaan missään vaiheessa todellisia lupauksia sotilaallisesta avunannosta.

Kun talvisota alkoi oli kuitenkin selvää, ettei Ruotsin hallitus tai ruotsalaisten enemmistö sen enempää kuin kunigas Kustaa V – jolla sodan ja rauhan kysymyksissä oli enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä parlamentaarinen valtiosääntö olisi edellyttänyt – ollut valmis mihinkään sellaisiin toimiin, jotka olisivat voineet vetää Ruotsin mukaan sotaan. Tätä ei halunnut myöskään sosialidemokraattinen ulkoministeri Rickard Sandler, vaikka joutui eroamaan liiallisen Suomi-aktiivisuutensa vuoksi, kun Ruotsin hallituspohjaa laajennettiin.

Ruotsin intressissä oli Suomen vastarinnan tukeminen niin kauan kun se oli tarpeen ennen Suomen itsenäisyyden säilyttäneen rauhansopimuksen aikaansaamista. Ruotsi pyrki aktiivisesti toimimaan rauhanvälittäjänä ja painosti Suomea raskaitten rauhanehtojen hyväksymiseen, sillä viimeinen mitä Ruotsi halusi oli Suomen suostuminen Englannin ja Ranskan avuntantotarjouksen hyväksymiseen ja kannanottaminen siitä seuraavan kauttakulkupyyntöön. Se olisi voinut toteutuessaan monin jälkeenpäinkin arvaamattomin tavoin muuttaa koko maailmansodan kulkua ja hyvin todennäköisesti merkinnyt myös Ruotsin vetämistä sotatoimiin.

Talvisodan jälkeen Suomessa esiintyi ymmärrettävää joskin perusteetonta katkeruutta Ruotsia kohtaan. Ruotsi ei rikkonut mitään sopimuksia tai lupauksia, eikä sen avunanto Suomelle ollut merkityksetöntä. Toisin kun maailmansodan syttyessä syyskuussa Ruotsi ei talvisodan aikaa julistautunut puolueettomaksi vaan jäi ei-sotaakäyväksi maaksi ja toimitti laajalti taloudellista ja materiaaliapua Suomeen. Se myös salli 8000 mieheen nousseen vapaaehtoisjoukon varustamisen ja lähettämisen Suomeen. Sitä mitä tämä merkitsi Suomen puolustustaistelulle Björkman ei kuitenkaan yritäkään arvioida.

Talvisodan diplomatian ja Ruotsin politiikan ohella Björkman käsittelee myös muuhun kirjaan nähden sangen laajasti mutta irrallisesti kahden ruotsalaisen vapaaehtoisen Lapissa alasammutun ja neuvostoliittolaisten vangiksi joutuneen lentäjän Arne Jungin ja Per Sternerin seikkailuja ennen kuin heidät muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen palautettiin Ruotsiin heidän jouduttuaan sitä ennen aika kovakouraisen kohtelun ja neuvostotiedustelun värväyksen kohteeksi. Ruotsiin palattuaan he kertoivat tästä viranomaisille avoimesti, mutta tapaus jäi siitä huolimatta varjostamaan molempien myöhempää uraa Ruotsissa.

Jungin ja Sternerin kokemukset Neuvostoliitosta olivat ruotsalaisittain jokseenkin ainutkertaisia. Suomalaisista – olivat he sitten kommunisteja, rajaloikkareita, heimosoturerita, sotavankeja tai muutoin vain väärään aikaan väärään paikkaan joutuneita – on tällaisia tositarinoita Venäjälle juuttumisesta tuhatmäärin. Tälläkin erolla Ruotsin ja Suomen välillä on oma historiankäsityksiimme vaikuttanut merkityksensä.

Heinäkuu 2008