Pentti Airio, Yrjö Keinonen. Puolustusvoimien komentaja, Otava, 335 s., Keuruu 2007

1203250947_Keinonen.JPGKomentajan nousu ja tuho

Yrjö Keinosen nimittäminen marraskuussa 1965 puolustusvoimien komentajaksi vain vajaat kaksi vuotta sen jälkeen kun hänet oli ylennetty kenraalikuntaan herätti jo heti tuoreeltaan runsaasti huomiota ja kritiikkiä. Vielä enemmän kritiikkiä syntyi sen jälkeen kun kohta nimityksen jälkeen paljastui, että Keinonen oli 50-luvun lopulla liittynyt, upseereiden poliittisen toiminnan kiellon vastaisesti, maalaisliittoon joksikin aikaa. Komentajanimityksen esitteli keskustan puolustusministeri Arvo Pentti, joka oli jo aikaisemmin tehnyt työtä Keinosen kenraaliylennyksen eteen.

Keinonen sinnitteli kolme ja puoli vuotta komentajana ennen kuin joutui pyytämään ennenaikaista eroa – vaihtoehtona olisi ollut erottaminen. Prikaatinkenraali Pentti Airio on eläköidyttyään tehnyt maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjan Keinosen urasta, noususta ja tuhosta, jonka siviiliversio tämä Otavan julkaisema elämäkerta on. Kirjan Helsingin Sanomissa arvioineen Jukka Tarkan mielestä opinnäytteen muokkaaminen kansanpainokseksi on epäonnistunut ja hän moittii kokonaisuuden hajoamista vaikeaselkoisiksi pirstaleiksi, jollainen hataruus alkuperäisessä väitöskirjassa olisi perustellut sen hylkäämistä. Oma arvioni on vähän armeliaampi, kenties siksi että aihe on sen verran tuttu, etten erityisemmin joutunut eksyksiin.

Ainutkertainen tarina kenraalin elämäkerta todella onkin. Reservinupseerina sotaan joutunut Keinonen kävi jatkosodan aikana kadettikoulun, sai rintama-ansioistaan Mannerheim-ristin ja päätti sodan majurina. Sodan jälkeen hän oli toista vuotta pidätettynä ja vangittuna asekätkennän johdosta, suoritti sen jälkeen yliopistossa upseerinuran jatkuessa filosofian maisterin tutkinnon yliopistossa ja sotakorkeakoulun. Hän oli hyvä kirjoittaja, kuten hänen eronsa jälkeen julkaistut neljä osin omaelämäkerrallista sotaromaania ja muistelmat osoittavat. Häntä pidettiin ansioituneena rintamakomentajana ja alaisistaan huolehtivana esimiehenä ja kouluttajana sekä erittäin kunnianhimoisena tavalla, joka johti hänet käyttämään hyvin kyseenalaisia keinoja uransa edistämiseksi.

Näillä ominaisuuksillaan Keinonen keräsi pienemmältä joukolta alaisiaan rajatonta ihailua, mutta vielä enemmän vihamiehiä. Kenraalikunnassa lähes kaikki inhosivat häntä, merkittävimpänä poikkeuksena Adolf Ehrnrooth, jonka suositus Keinosen puolesta oli tärkeä ellei ratkaiseva hänen komentajanimitykselleen. Lausunnoissaan Ehrnrooth pani kaikki muut kilpailijat matalaksi, mutta tähän saattoi vaikuttaa myös pettymys siitä että hänen omat komentajahaaveensa oli torpedoitu sillä ettei hänelle myönnetty erivapautta jatkaa virassa ja olla kenraalikunnan vanhimpana kilpailemassa tehtävästä kuin halu edistää Keinosen uraa. Joka tapauksessa myöhemmin Ehrnroothkin katui kantaansa.

Airio antaa tunnustusta Keinoselle sekä rintamaupseerina että hänen puolustusvoimien komentajana toimeenpanemistaan varusmiesten motivaatiota kohentaneista uudistuksista, jotka eivät aina olleet upseerikunnan mieleen. Myös liikunnan ja pr-työn merkityksen korostaminen jäivät Keinosen pysyviksi ja tunnustetuiksi uudistuksiksi, mutta tyypillisesti molempia vääristi Keinosen oma näihin liittynyt pyrky. Keinonen vietti mieluummin aikaansa hiihtoladuilla kuin virantoimituksessa – myös silloin kun pääesikunnassa tuskailtiin komentajan poissaoloa Tshekkoslovakian miehityksen ja pari kuukautta myöhemmin tapahtuneen Kosyginin yllätysvierailun aikana – ja manipuloi puolustusvoimien kilpailusääntöjä oman menestyksensä varmistamiseksi. Oman kesähuvilan edustuskäyttöön saamisella perusteltu kunnostaminen koitui konkreettisimmin hänen uransa kohtaloksi ja päättyi eron jälkeen aloitetussa oikeusprosessissa sakkotuomioon. Kaikista näistä hän olisi saattanut selvitä, jos hän muutoin olisi tyydyttävästi hoitanut virkaansa. Kaiken lisäksi hän myös sotkeutui turvallisuuspoliittisiin lausuntoihinsa tavalla, joka saattoi jo presidentti Kekkosenkin ottamaan nimittämäänsä kenraalin etäisyyttä.

Keinonen pyrki oman asiansa edistämiseen myös harkitulla mielistelyllä. Eroprosessinsa aikana läheisimmät suhteet kepun K-linjaan omannut kenraali kertoi sosialidemokraateille aina olleensa mieleltään sosialidemokraatti, kokoomuslaisille olevansa kokoomuksen kannattaja ja Aarne Saarisen mukaan joillain illallisilla joilla oli mukana neuvostoliittolaisia olevansa neuvostojärjestelmän kannattaja. Minäkin olin kerran SKDL:n pääsihteerin Jorma Hentilän ja Päivän Sanomien päätoimittajan Eero Santalan kanssa erotetun Keinosen illallisvieraana, jolloin vaikutelmakseni jäi, että kutsun aiheena olisi ollut kenraalin tunnustelu poliittisesta urasta vasemmiston piirissä.

Airion kirja on perusteellista ja kohtuullisen tasapainoisesti tehtyä työtä, mutta jättää vielä monia kysymyksiä avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi.

Helmikuu 2008