Lars-Erik Hansen, Rickard Lindström. Per Albins folkhemsvisionär? Hjalmarson & Högberg, 283 s., Uddevalla 2007

1201885629_visionar.jpg

Rickard Lindström, Ruotsin kansallisdemari?

Ruotsalaiskirjailija, toimittaja ja poliitikko Ture Nerman julkaisi sodan jälkeen pamfletin ”1940 års män” jossa hän kovin sanoin suomi muutamia tunnettuja ruotsalaispoliitikkoja siitä, että he sodan aikana olivat omaksuneet hyvin saksalaisystävällisen ja kansallissosialismia ymmärtävän linjan. Yksi niistä ruotsalaispoliitikoista, joita Nerman suomi saksalaismyötäilystä, oli Rickard Lindström. Vuonna 1894 syntynyt  ja 1950 kuollut Lindström toimi mm SSU:n puheenjohtajana, kansanedustajana ja Social-Demokratenin päätoimittajana. Nermanin (ja vähän muidenkin) lyömä natsimyötäilijän leima jäi aika lähtemättömästi Lindströmiin.

Pientä ironiaa on siinä, että Ture Nerman on se joka ehkä eniten on Lindströmin jälkimaineen määrittänyt, sillä Nerman – jota Hansenin kirjassa ei kovin paljoa käsitellä – oli itsekin aikamoinen ideologinen moniottelija. Hän aloitti yhteiskunnallisen toimintansa sosialidemokraattina, siirtyi sitten sosialidemokraattisen vasemmistopuolueen, kommunistisen puolueen, trotskilaisen sosialistipuolueen kautta sodan jälkeen uudelleen sosialidemokraatteihin, jossa hän 60-luvulla profiloitui USA:n Vietnamin politiikan tukijana ja Ruotsin Nato-jäsenyyden kannattajana.

Ruotsalainen historioitsija Lars-Erik Hansen on ottanut nyt tehtäväkseen Lindströmin eräänlaisen maineenpalautuksen. Luonnollisesti siinä käydään läpi väitteet Lindströmin natsimyötäilystä ja pyritään osoittamaan, että Nerman ja muut ovat irrottaneet yhteyksistään ja ylitulkinneet niitä Lindströmin tekstejä, joiden perusteella hän tämän maineen on saanut. Lopputulemaksi kuitenkin jää, että Lindström oli reaalipoliittinen sopeutuja, joka otti vähintäänkin huomioon sen, että Saksa saattoi voittaa sodan ja että Saksan ja Hitlerin politiikassa oli piirteitä, jotka tuli ymmärtää reaktiona Versaillesin rauhansopimuksen Saksaa alistaviin ja nöyryyttäviin määräyksiin. Lindström piti myös bolshevismia kansallissosialismia suurempana vaarana. Ei hän mikään Natsi-sympatisööri ollut eikä hän tätä järjestelmää puoltanut Ruotsiin – tai Norjaan, jonka nukkehallitsija Quislingia hän koko ajan arvosteli – mutta jätti saksalaisten asiaksi sen, sopiko se Saksaan vai ei.

Sen jälkeen kun vasemmistosiipi vuonna 1917 erosi Ruotsin sosialidemokraattisesta puolueesta tuli Lindströmistä puolueen oikeiston johtava ideologi. Hänen linjauksensa merkitsivät mm. tiukkaa pesäeroa kommunismiin, valmiutta yhteistyöhön porvarillisten voimien kanssa ja puolustusystävällisyyttä. Merkityksellisimpänä Hansen pitää Lindströmin osuutta puoluejohtaja Per Albin Hanssoniin henkilöityneen kansankoti-ajattelun ja -politiikan kehittäjänä. Tämän päivän näkökulmasta kansankoti-politiikka merkitsi visionääristä avausta koko väestöön ulottuvaan laaja-alaiseen hyvinvointipolitiikkaan, jota myöhempinä vuosikymmeninä on alettu kutsua pohjoismaiseksi malliksi. Aikalaisnäkökulmasta se merkitsi myös selvää revisionistista irtiottoa luokkakantaisesta työväenpuolue-ajattelusta – vaikka Ruotsin puolue yhä edelleen on nimeltään Socialdemokratiska Arbetarpartiet – ja erityisesti maailmansotien välisen ajan kontekstissa vastaamista fasismin ja äärimmäisen nationalismin kansallista yhtenäisyyttä korostavaan kansalliseen ideologiaan. Ajan henkeen kuului, että myös sosialidemokraatit Ruotsissa pitivät rotuhygienistä ajattelua luonnollisena ja salonkikelpoisena. Valtion rotubiologisen instituutin perustaminen hyväksyttiin valtiopäivillä 20-luvun alussa suurella enemmistöllä myös sosialidemokraattien tuella.

Lars-Erik Hansen on tehnyt aatepoliittisen elämäkerran, jossa Lindströmin muu toiminta puolueessa ja vielä enemmän hänen henkilönsä jäävät sivuosaan. Aatepolitiikastakin Hansen rajaa Lindströmin marxismi-kritiikin tarkastelun ulkopuolelle. Lopulta jää tavallaan sekä esittämättä että vastaamatta kirjan alaotsikon kysymys. Valitusta näkökulmasta johtuu, ettei Hansen pohdi esim. sitä, miksi Lindström ei koskaan noussut puolueen aivan terävimpään kärkeen tai hallitukseen, mutta kirjasta välittyy sellainen käsitys, ettei hänessä ollut samanlaisia piirteitä jotka olisivat voineet nostaa hänet lähellekään Per Albin Hanssonin tai myöhemmin Tage Erlanderin maanisinä nauttimaa arvostusta. Lindströmillä oli myös alkoholiongelma ja se yhdessä sokeritaudin kanssa vei hänet ennenaikaiseen hautaan vasta 55-vuotiaana.

Helmikuu 2008