Hans Olav Lahlum, Oscar Torp. En politisk biografi, Cappelen, 560 s., Falun 2007

1195458316_torp.jpg 

Norjan tuntematon pääministeri

Norjan työväenpuolue on ollut Norjassa hyvin samankaltaisessa hegemonia-asemassa jo 30-luvulta alkaen kuin Ruotsin sosialidemokraattinen työväenpuolue omassa maassaan. Puolueiden tie pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentajiksi ja valtionhoitajiksi on ollut kuitenkin hyvin erilainen. Siinä missä Ruotsin puolue jo varhain ennen ensimmäistä maailmansotaa luopui kaikista kumoushaaveista ja suuntautui johdonmukaisen reformismin kannalle, istuivat Norjan työväenpuolueen edustajat Oscar Torpin johdolla vielä vuonna 1922 Kominternin kongressissa. Tosin jo silloin oli nähtävissä, että ero olisi edessä ja se toteutuikin jo seuraavana vuonna. Seurauksena oli vasemmistosiiven ero puolueesta ja järjestäytyminen kommunistiseksi puolueeksi, jonka jälkeen työväenpuolueen Kominterniin liittymisen johdosta puolueesta eronneet sosialidemokraatit palasivat työväenpuolueeseen. Mutta puolueen ohjelma ja retoriikka jäivät vielä pitkäksi aikaa radikaalin sosialismin kannalle eikä se jättänyt kenttää kommunisteille suosiolla, vaan puolueen nuorisojärjestön nimeksi otettiin joksikin aikaa Vasemmistokommunistinen nuorisoliitto.

Puolue menestyi hyvin vuoden 1927 vaaleissa ja muodosti Christopher Hornsrudin johdolla vähemmistöhallituksen, joka ei kuitenkaan saanut istua kuin 17 päivää. Kun puolue sitten seuraavan kerran palasi hallitukseen vuonna 1935 se istui sen johdossa lähes keskeytymättä seuraavan kolmenkymmenen vuoden ajan.

Tämä pitkä valtakausi yhdistetään kahteen nimeen, Johan Nygardsvoldiin, joka istui pääministerinä vuoteen 1945 (siitä sotavuodet pakolaishallituksen johdossa Lontoossa) ja häntä seuranneeseen Einar Gerhadseniin. Muista puolueen tuon ajan johtajista muistetaan lähinnä ay-johtaja Martin Tranmael, ulkoministerit Tryggve Lie ja Halvard Lange sekä  puoluesihteeri Haakon Lie. Jos tietokilpailussa kysyttäisiin, kuka norjalainen poliitikko on toiminut pääministerinä, Stortingetin puhemiehenä, puolueen puheenjohtajana ja eduskuntaryhmänsä johtajana sekä maan hallituksen jäsenenä yli kymmenen vuoden ajan, niin oikea vastaus ei ole yksikään edellä mainituista vaan Oscar Torp, joka Norjan ulkopuolella lienee tuntemattomampia maansa pääministerinä toimineita henkilöitä.

Oscar Torp syntyi köyhään työläisperheeseen eikä hänellä ollut mahdollisuutta pidempään koulunkäyntiin. Isänsä hän menetti jo varhain, kun tämä neljän vuoden Yhdysvalloissa tehdyn työrupeaman jälkeen kuoli paluumatkalla Norjaan hakemaan perhettään länteen. Oscar joutui jo lapsena hakeutumaan töihin ja jo 14-vuotiaana hänestä tuli ammattiosastonsa sihteeri. Tästä alkanut ura teki hänestä Norjan työväenpuolueen puheenjohtajan vuonna 1923 jo ennen kun hän oli täyttänyt 30 vuotta. Puheenjohtajana hän oli luotsaamassa puoluetta keskemmälle ja pohjustamassa sen nousua hallituspuolueeksi. Nuorena puoluejohtajana Torp joutui lyhyeksi ajaksi vankilaan asevelvollisten yllyttämisestä aseistakieltäytymiseen, Nygardsvoldin hallituksessa hän kymmenen vuotta myöhemmin puolustusministerinä aloitti puolueen luotsaamisen pois pasifistisista kannoista, ja oli sen jälkeen ensin sosiaaliministerinä ja sitten valtiovarainministerinä panemassa alulle Norjan kehitystä pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Kun saksalaiset huhtikuussa 1940 miehittivät Norjan osoitti Torp tilanteen hallintaa ja järjesti Norjan valtiopankin kullan turvaan Lontooseen, jonne hän myös itse kuninkaan ja muun hallituksen kanssa joutui pakenemaan.

Kun hallitus sitten keväällä 1945 pääsi palaamaan Norjaan oli aika ajanut pakolaispoliitikkojen ohi. Vallan työväenpuolueessa ottivat Norjaan jääneet tai Ruotsiin paenneet vastarintamiehet, joista monet joutuivat saksalaisten keskistysleireille. Näin puolueen puheenjohtajuus siirtyi keskistysleiristä vapautuneelle varapuheenjohtaja Einar Gerhardsenille, josta tuli myös vaalien jälkeen uuden hallituksen pääministeri. Sodan aikana Lontoossa puolustusministerinä toiminut Torp jatkoi kansanhuoltoministerinä vuoteen 1948 ja siirtyi sen jälkeen puolueensa parlamenttiryhmän puheenjohtajaksi. Torp oli siinä ominaisuudessa yksi keskeisimpiä vaikuttajia prosessissa, jossa Norja vietiin Naton jäseneksi, mikä edellytti työväenpuolueessa olleiden jäsenyyden epäilijöiden jyräämistä.

Torpin ura oli näytti olleen vääjäämättömässä laskussa kun Einar Gerhardsen kaappauksenomaisella ratkaisulla vuoden 1951 lopulla ilmoitti eroavansa väsymyksen vuoksi pääministerin paikalta ja nosti seuraajakseen Torpin. Torp ei kuitenkaan pääministerinä ollut vahvimmillaan, ja kun Gerhadsen jatkoi puoluejohtajana ja myös parlamenttiryhmän puheenjohtajana, ei Torpin liikkumatila ollut kovin suuri. Torp oli mm. ehtinyt luvata Yhdysvaltain presidentti Trumanille, että Norja antaisi amerikkalaisten perustaa Norjaan sotilastukikohdan, mutta salaisena eteenpäin viety hanke kaatui Stortingetin kutakuinkin yhtenäiseen vastustukseen. Vuoden 1955 aluksi Gerhardsen palasi uudelleen pääministeriksi ilman, että kukaan puolueessa jäi avoimesti puolustamaan Torpia, joka olisi ollut halukas jatkamaan. Torp palasti Stortingetin puhemieheksi, mutta kuoli jo kolme vuotta myöhemmin.

Ulospäin Norjan työväenpuolue on aina näyttänyt yhtenäistä julkisivua ja ratkaisut on yleensä tehty näennäisen konsensuaalisesti, mutta kulissien takana kamppailu vallasta on joskus ollut armotonta. Vasta Reiulf Steenin ja Gro Harlem Brundtlandtin kamppailu 70-luvulla käytiin avoimesti, samoin kuin Norjan LO:n puheenjohtajan äskettäiseen eroon johtanut prosessi. Tätä työväenpuolueen avointa ja kulissientakaista valtakamppailua on norjalainen Torgrim Eggen kuvannut viime vuonna suomeksikin ilmestyneessä satiirikirjassaan Pärstäkerroin. Myös Lahlumin Torp-elämäkerta antaa ymmärtää, että puolueen vahvan miehen ja 17 vuotta kestäneen pääministeriytensä aikana lähes Tage Erlanderin kaltaiseen asemaan maanisänä nousseen Gerhardsenin ja norjalaisille etäisemmäksi jääneen Torpin välit olivat kaikkea muuta kuin läheiset.

Kun Gerhardsen valitsi Torpin seuraajakseen vuonna 1951, ei Torp ollut hänen ensimmäinen ehdokkaansa, mutta oli ehkä siinä mielessä sopivin, että hänet oli helpoin syrjäyttää, kun Gerhardsen oli valmis palaamaan pääministeriksi. Mutta miesten välillä ei ollut kyse vain valtakamppailusta, vaan myös selvästi linjaerosta: Torp oli ”oikeistolaisempi” sisä- ja talouspolitiikassaan kuin nuoruutensa radikalismista sitkeämmin kiinnipitänyt Gerhardsen ja ennen muuta Torp oli tinkimätön Nato-liittoutumispolitiikan kannattaja, joka määrätietoisesti sabotoi yrityksen sopia pohjoismaisesta puolustusliitosta vuonna 1948, kun taas Gerhardsen olisi mieluummin halunnut sen toteutuvan ennen kuin taipui Nato-jäsenyyden kannalle. Ja kun Gerhardsen 70-luvulla vanhempana valtiomiehenä valjastettiin mukaan kampanjoimaan Norjan EU-jäsenyyden puolesta sanottiin, että joka kerta kun Gerhardsen sanoi ”kyllä”  EU:llle ennen kansanäänestystä hän sai sen kuulostamaan ”eiltä”.

Hans Olav Lahlumin elämäkerta on perusteellista ja hyvin dokumentoitua työtä, ja vaikka Oscar Torpista ei sen perusteella kovin eläväistä kuvaa synnykään voi se johtua yhtä paljon kohteesta kuin maalarista. Kirja on kuitenkin käyttökelpoinen lähde myös Norjan työväenpuolueen ja Norjan historiaan laajemmin. Suomi ei kirjassa pahemmin esiinny. K.A. Fagerholm on päässyt mukaan kirjan kuvitukseen vuonna 1937 pohjoismaiden sosialidemokraattien yhteistyökomitean kokouksessa otetussa kuvassa, mutta kuvateksti esittelee hänet virheellisesti Tanskan puolustusministeri Anderseniksi.

Marraskuu 2007