Labourin unohdettu kakkosmies
Suomessa tuskin moni tunnistaa Herbert Morrisonia edes nimeltä. Hän oli kuitenkin aikanaan Englannin työväenpuolueen keskeisiä johtajia, sodanjälkeisen pääministerin Clement Attleen sijainen ja kymmenen vuoden ajan labourin kakkosmies. Vahvasta asemastaan huolimatta hän ei koskaan saanut tavoittelemaansa ykkösjohtajan asemaa. Hän pettyi kun häntä ei v. 1935 valittu Attleen asemesta puoluejohtajaksi ja vielä raskaammin kun häntä ei myöskään v. 1955 valittu Attleen seuraajaksi, kun tämä lopulta vetäytyi puoluejohtajan paikalta. Aika oli mennyt jo 67-vuotiaan Morrisonin ohi, ja tehtävään valittiin lähes kaksikymmentä vuotta nuorempi Hugh Gaitskell. Katkeroitunut Morrison vetäytyi ylähuoneeseen nuolemaan haavojaan.
Donaghue ja Jones piirtävät harkitusti otsikoidussa kirjassaan poliitikon, ei valtiomiehen muotokuvan. Sellaisena hänet olisi ehkä saatettu muistaa, jollei hänen lyhyeksi jäänyt ulkoministerikautensa v. 1951 olisi yleisesti tuomittu raskaasti epäonnistuneeksi. Sitä ennen vankasti työläistaustainen Morrison oli tehnyt vakuuttavan karriäärin työväenpuolueen Lontoon järjestön johdossa ja liikenneministerinä MacDonaldin hallituksessa 1929-1931. Eniten tunnustusta ja arvostusta hän sai Lontoon kaupunginjohtajaa vastaavana enemmistöjohtajana 1934-194 ja Churchillin sodanaikaisen koalitiohallituksen sisäministerinä. Myös sodanjälkeisen labour-hallituksen sisäpolitiikan johtamisesta vastanneena varapääministerinä hän nautti kohtuullista arvostusta.
Donaghuen ja Jonesin elämäkerta on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo 1970-luvun alussa, mutta sitä pidetään edelleen parhaana Morrisonia käsittelevänä teoksena. Se piirtää sympaattisen, mutta myös päähenkilönsä puutteita rehellisesti ja avoimesti arvioitavan kuvan Morrisonista. Morrisonin suhde pääministeri Attleehen oli viileän etäinen, mutta kahden muun johtavan labour-poliitikon, oikeistosiiven Ernest Bevinin ja vasemmistosiiven Aneurin Bevanin kanssa hän ei tullut alkuunkaan toimeen. Kotiolojakin valotetaan sen verran, että lukija jää myötätuntoisesti ajattelemaan Morrisonin vetäytyvää Margaret -vaimoa joka eli yksinäistä elämää vain työlleen omistautuneen miehensä rinnalla.
Kirja keskittyy Morrisonin henkilöön ja toimintaan, mutta on samalla myös hyvä ja kattava katsaus 30-50 lukujen brittipolitiikkaan yleensä ja työväenpuolueen historiaan erityisesti.
Vuoden 2001 painokseen on Morrisonin tyttärenpoika, Tony Blairin uskottu ja nykyinen EU:n kauppakomissaari Peter Mandelson kirjoittanut laajan esipuheen. Sen keskeinen sanoma on, että Morrison olisi ollut jonkinlainen tämän päivän uuden työväenpuolueen ja Blairin linjausten edellekävijä. Tällainen yritys on kuitenkin anakronistinen. Morrison oli omana aikanaan puolueensa keskiviivasta oikealla, mutta oli kuitenkin selkeästi julkiseen omistukseen ja ohjaukseen luottava sosialisti ja voi hyvin olla, ettei hän olisi tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi Blairin kolmannen tien kanssa.
marraskuu 2006
