Mirko Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, SKS, 700s., Jyväskylä 2006

1149681899_harjola.jpgPunasuomalaiset Venäjän sotureina

Harjulan teos on melkoinen tiiliskivi, mutta luku-urakasta selviää nopeasti, jos ei lähde kahlaamaan kirjan sivumäärästä noin 450 vieviä liitteitä läpi. Toisaalta liitteissä on teoksen paras anti, yksityiskohtainen luettelointi arviolta lähemmäs 10 000 suomalaisen osalli­suudesta Venäjän sisällissotaan pääosin bolshevikkien ja vähäisesti myös valkois­ten puolella. Kaik­kia nimiä ei sentään luetteloida, mutta kaikki kokonaan tai osittain suoma­laisten muodostamat sotilasosastot ja niiden osal­listuminen taisteluihin käydään läpi. Henkilölistat eivät kuiten­kaan ole täydellisiä, vaan tyyppiä ”Venäjällä sotakouluista vuosina 1919-1922 valmistu­neita suomalaisia”, valitettavasti ilman selvitystä siitä miten valikoima on syntynyt. Liitteissä on myös laaja elämäkertahake­misto sekä poliittisista vaikuttajista että ”lähin­nä sotilaalli­sissa ja vakoilutehtävissä” Venäjällä toimineista suomalaisista. Luettelo ei tosin paljoa Kuka Kukin On-tyyppistä perustie­toa enempää kuitenkaan sisällä.

Harjula kuuluu niihin tutkijoihin jotka työnsä alussa haluavat arvioida aiemman tutkimuksen ja lähdeaineiston suorasukai­seen poik­ki- ja pinoon tyyliin. Toisten tutkijoiden kritiikittömyyden, lähteiden puutteel­lisuuden, asiavirheiden tai kielen viimeistele­mättömyyden arvostelu on tietenkin aina sallittua ja perusteltua tutkijoiden kesken. Harjulan omaan työhön ja tutkimustuloksiin liittyen tämä ei kui­ten­kaan ole ollut välttämätöntä, mutta se johtaa kriittisen lukijan kiinnittämään huomionsa samoihin puut­teisiin Harjulan omassa työssä, eivätkä ne ole vähäisiä.

Oireellisesti selvimmän kiitoksen aiemmasta kirjallisuudesta Harjulalta saa Ilkka Hakalehdon SKP-aiheinen väitöskirja vuodelta 1966. Vaikka aikalaisarvostelu siitä miten se oli liian riippu­vainen tärkeimmästä lähdeaineistostaan eli entisen Etsivän Kes­kuspoliisin arkistosta ja heijasti sen käsityksiä olikin liioi­teltua, niin myös Harjula on varsin suuresti ollut EK-aineiston johdateltavana. Harjula huomauttaa kyllä venäjää taitamattomien muiden tutkijoiden rajoitteista venäläisten lähteiden käytössä, mutta myöntää ettei ole itsekään ryhtynyt varsinaisiin arkisto­tutkimuksiin Venäjällä. Silloin kun Harjulan käytössä on EK-mappien ohella jokin muu vähän erilaisen kuvan antava lähde ei hän tätä problematisoi, vaan valitsee omaa asennoitumistaan parhaiten vahvistavan lähteen.

Oma lukunsa on Harjulan suomenkieli. Suhtaudun sinänsä sallivas­ti värikkäisiin tai tavanomaisesti poikkeaviin ilmaisuihin, jotka kuitenkin ovat ongelmallisia silloin kun ne hämärtävät sen mitä kirjoittaja oikein tahtoo sanoa, tai edustavat tahatonta (?) komiikkaa, tyyppiä ”Toiminnan kliimaksi ja lässähtäminen” väliot­sikkona. Jonkinlaisesta asenteellisuuden ja asiavirheen yhdis­tel­mästä on kyse silloin, kun Harjula kertoo miten Työväen urheilu­liitto perustettiin tammikuussa 1919 SKP:n ”jonkin­laiseksi peite­järjestöksi”.

Puutteistaan ja ongelmallisuudestaan huolimatta Harjulan uusi tutkimus lienee hakuteoksenomaisine aineistoineen paras ja täy­dellisin käytettävissä oleva katsaus aiheeseensa.

kesäkuu 2006