Erkki Vettenniemi, Joutavan juoksun jäljillä. Kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 226, SKS, 482s., Tampere 2006

1150635744_juoksu.jpgErkki Vettenniemi on historiantutkija ja harrastuksensa vakavas­ti ottava pitkän matkan hölkkääjä, siis saman hengen lapsia kuin tätä kirjoittava kaimansakin, tosin molempiin minua perusteelli­semmin omistautuneena.

Vettenniemen useat ulottuvuudet yhdistyvät hänen suomalaisen juoksun varhaisvarheita selvittävässä tuoreessa suurtyössään. Kirjan perusteellisuus ja vankka tutkijanote puhuttelee lähinnä historioitsijoita: kirja ei todellakaan ole suunnattu senteis­tä ja sekunneista kiinnostuneille penkkiurheilijoille. Ja vaikka Tahko Pihkala, Viktor Heikel, Ivar Wilskman ja muut urheiluelä­mämme perustajahahmot esiintyvät kirjassa laajasti, ei se liioin tarjoa juurikaan uutta aineistoa urheilun henkilö­histo­riasta kiinnos­tuneil­le. Vetten­nimen pe­rushaaste on kertoa miten Suomes­ta yht’­äkkiä Hannes Kolehmai­sen vuoden 1912 Tukholman olym­piakisamene­styksen jälkeen tuli muuta­maksi kym­meneksi vuodek­si johtava juok­sun suurvalta maail­massa?

En ole aivan varma selvittääkö Vetten­niemikään tätä tyhjentäväs­ti. Sen hänen 1637 lähdeviitteel­lä varustettu työnsä kui­tenkin kertoo ettei se ainakaan johtunut mistään laajalle levin­neestä kansallisesta juoksuperinteestä ja -harrastuksesta. Päin­vastoin: juoksua pidettiin Suomessakin vielä vuosisadan vaihteen jälkeen epäluonnollisena liikkumista­pana ja kylähullujen harras­tuksena, jossa harvat kilpailut olivat lähinnä kansanhuveja joissa rekor­dien tavoittelu oli enintään sivuosassa. Miten muuten olisi voinut ollatkaan, kun metrijärjestelmään perustuvas­ta matkojen standardisoimisesta ei vielä tiedetty mitään eikä urhei­lukenttiä ollut olemassakaan, vaan kilpailuareenoina olivat maantiet ja raviradat, parhaimmillaan Turun ja Helsingin velod­romit.

Tarinansa Vettenniemi kertoo laajempaan aineistoon perustuen kuin kukaan aiemmin aihetta sivunnut tutkija. Materiaalia on ollut käytössä poikkeuksellisen paljon. Ehkä liikaakin, sillä se mitä tekijä on halunnut sanoa ei kovin helpolla aukea. Alansa perusteok­se­na kirja kuitenkin on kivijal­ka, johon jatkossa muut tulevat saman aiheen käsittelyn perusta­maan.

kesäkuu 2006