Väärin suometettu!
Olen mielenkiinnolla ja arvostuksella lukenut kaikki kahdeksan osaa Juhani Suomen oikeutetusti jo monumentaaliseksi katsottavasta Urho Kekkosen elämäkerrasta. Suomi ei Kekkosta käsitellessään tietenkään ollut mikään puolueettomuuteen pyrkivä objektiivinen kirjoittaja, mutta pätevä ammattitutkija. Varsinkin sen jälkeen, kun hän ensimmäisen osan ilmestyttyä ryhtyi asianmukaisesti myös dokumentoimaan sarjan myöhemmät osat voi niitä pitää historiantutkimuksen kannalta sivuuttamattomana perusteoksena Urho Kekkosen ajasta ja elämästä. Näin voi todeta, vaikka olen monessa kohdin hyvin eri mieltä Juhani Suomen arvioiden ja johtopäätösten kanssa, mutta hän kuitenkin vyöryttää aineistonsa mm. Kekkosen kiistellyistä KGB-suhteista niin avoimesti, että lukija voi itse päätyä sen perusteella suorastaan päinvastaisiin tulkintoihin kuin mitä Suomi tarjoaa.
Tästä syystä olen jonkin verran ihmetellyt sitä tylyyttä, jopa kiivautta, jolla Juhani Suomen Koivisto-kirja on useissa arvovaltaisissa arvioissa tyrmätty. Nyt kirjan luettuani olen alkanut ymmärtää tätä murskakritiikkiä. Kun Suomi Kekkos-elämäkerrassaan suhtautuu kohteeseensa palvontaa lähentelevällä kunnioituksella ei se pääsääntöisesti ole heikentänyt hänen otettaan historiantutkijana, mutta Mauno Koiviston kanssa ote kirpoaa. Osin tämä johtuu jo siitä, ettei kirja ole aitoa dokumentoituihin lähteisiin perustuvaa historiantutkimusta, vaan suuressa määrin nimettömiin lähteisiin perustuvaa mustamaalausta.
Epäselväksi ei jää, että Koivisto on Juhani Suomen mielestä sekä toimiltaan että henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan ollut katastrofi presidenttinä. Ehkä on yleensäkin niin, että negatiivisesti pääkohdettaan käsittelevän elämäkertatyön on vaikeampi nousta sellaiseksi kelvolliseksi työksi, jolla olisi kestävää arvoa historiantutkimuksena siitä riippumatta, yhtyykö lukija kirjoittajan arvioihin tai ei.
Tätä tiiliskiveä ei kannata lähteä yksityiskohtaisemmin erittelemään. Jos siinä jokin suuri linja on, niin se on se, että kaikki asiat Suomessa lähtivät alamäkeen sen jälkeen kun Kekkonen joutui luopumaan presidentinvirasta ja Koivisto valittiin hänen seuraajakseen. Erityisesti Suomea risoo väite, että Koiviston valinta olisi merkinnyt jonkinlaista jäidenlähtöä Kekkosen ylipitkän ja valtasuhteet vääristäneen presidenttikauden jälkeen ja johtanut sekä parlamentarismin vahvistumiseen että Neuvostoliiton ylikorostuneen huomionottamisen vähentymiseen ja paluuseen aitoon puolueettomuuteen.
Suomi näkee uuvuttavasti vaivaa osoittaakseen, ettei tämä pidä miltään osin paikkansa. Tässä vyörytyksessä on toki paljon oikeaanosuviakin havaintoja ja huomautuksia, mutta mielikuvaksi kuitenkin jää että kaikki väitteet kelpaavat, niiden keskinäisestä johdonmukaisuudesta välittämättä. Siten jää lopultakin hämäräksi se, oliko Koivisto Suomen mielestä liian nöyristelevä Neuvostoliiton suhteen vai tuhosiko hän omapäisyydellään Kekkosen Moskovassa hankkiman luottamuspääoman. Tämän voisi kiteyttää toteamukseen: Väärin suometettu!
Ei Koivisto toki ole ainoa kirjan kritiikin kohde, eivätkä kaikki kelvottomaksi osoitetut ole edes sosialidemokraatteja. Kirjassa identifioituihin onnettomiin tunareihin kuuluvat lisäksi mm Pär Stenbäck, Johannes Virolainen ja Paavo Väyrynen. Tällaisessa galleriassa ei juuri sankareita löydy, sen jälkeen kun ilmeisesti parhaiten Suomen kriteerit täyttäneet Ahti Karjalainen ja Jaakko Hallama pantiin syrjään. Edellisen kohdalla Suomelta löytyy sentään pitkin hampain lausuttu toteamus, että asianomainen itsekin antoi aseita erottajiensa käteen. mutta Hallaman osalta voisi kirjan perusteella kuvitella että hän sai väistyä Moskovan suurlähettilään paikalta vain luotettuihin kekkoslaisiin kohdistuneen poliittisen puhdistuksen perusteella.
Lopulta kirjan anonyymeiksi sankareiksi jäävät muutamat ulkoministeriön virkamiehet, ja aivan erityisesti itäosaston neuvotteleva virkamies, jotka parhaansa mukaan koettivat paikkailla tunaroivien poliitikkojen virheitä.
maaliskuu 2006
