Söderströms, 198 s., Pieksämäki 2004
Jansson – den sista hövdingen?
Jan-Magnus Jansson, professori, Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja, Hufvudstadsbladetin päätoimittaja, Åbo Akademin kansleri ym, kuuluu suomenruotsalaisten heimopäälliköiden painavimpaan sarjaan. Hänessä on paljon tähän liittyviä lajityypillisiä ominaisuuksia, mutta myös poikkeavia piirteitä, kuten muutaman runokokoelman julkaiseminen. Hajamielisen professorin habituksen takaa löytyi kunnianhimoinen ja määrätietoinen toimija ja taitava poliitikko. Sen voi aistia myös rkp:n entisen puoluesihteerin Bengt Bergmanin kirjasta, vaikka se ei kovin syvällisen tai perusteellisen elämäkerran vaatimuksia pyrikään täyttämään.
Janssonin poliittista olemusta voi kuvata parhaiten kahden hänelle keskeisen ja hänen politiikkaansa määritelleen yhteisön, Nyliberala studentförbundetin ja Paasikivi-Seuran kautta. Vuonna 1937 perustetulla Nyliberala studentförbundetilla ei ole mitään tekemistä sen aatteen kanssa, joka tänään tunnetaan uusliberalismina. Nyliberala studenförbundet edusti aikanaan vahvaa sosiaaliliberalismia ja aktiivista fasisminvastaisuutta – se perustettiin paljolti oikeistoradikaalin Aktiva studentförbundetin vastapainoksi – ja se oli kolmen vuosikymmenen ajan suomenruotsalaisen liberalismin aatteellinen primus motor. 60-luvulla sen toiminta hiipui kun sen aktiivisimmat nuorisojäsenet yksi toisensa jälkeen hakeutuivat vasemmalle, jotkut aina taistolaisiin saakka. Kuvaavaa on, että v. 1968 kunnallisvaaleissa yhdistys tuki Helsingissä kolmea ehdokasta – Juha Klemolaa, Marianne Laxenia ja Erkki Tuomiojaa – joista yksikään ei ollut rkp:n listoilla ja vain yksi ruotsinkielinen.
Tuossa vaiheessa Jansson oli jo kauan sitten siirtynyt politiikan suurempiin ympyröihin. Vuonna 1940 nyliberaleihin liittynyt Jansson oli liian nuori ollakseen mukana yhdistystä perustamassa, mutta v. 1958 perustetun Paasikivi-seuran ja sitä edeltäneen ns. Victorian piirin kantavia ja koko hankkeen liikkeellepanneita voimia hän sen sijaan oli, toimien kahteen otteeseen myös seuran puheenjohtajana.
Jansson oli Urho Kekkosen mies poliittisesti, vaikkei koskaan jo elämätyylien erilaisuuden vuoksi presidentin perässähiihtäjiin kuulunutkaan. Kun rkp:tä vuonna 1960 ajettiin Honka-liittoon oli Jansson UKK:ta kannattavassa vajaan kolmanneksen suuruisessa vähemmistössä, joka kuitenkin puoluekokouksessa onnistui varmistamaan puolueen jäsenille vapaat kädet toimia jomman kumman pääehdokkaan tukijoukoissa. Neljä vuotta myöhemmin Jansson nousi jo puolueen puheenjohtajaksi ilman, että hän valintansa varmistamiseksi olisi joutunut tarkistamaan linjaansa. Janssonin vapaamielisyyteen kuitenkin kuului myös Georg C. Ehrnroothin ja muun kekkosen vastaisen oikeiston sietäminen ja pitäminen puolueessa mukana, vaikka hän muutoin veikin puolueensa selvästi keskustayhteistyön osapuoleksi.
Eduskuntaan Jansson ei koskaan ollut ehdolla, mutta toimi 70-luvulla parin vuoden ajan Sorsan hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä. Puoluejohdon ja ministeriyden hän jätti siirtyäkseen Hufvudstadsbladetin päätoimittajaksi. Lehdessä hänen kynänjälkensä näkyi ennen muuta pääkirjoitussivuilla, hänen muu panoksensa journalismille ei historiaan jäänyttä jälkeä jättänyt.
Kun Kekkonen joutui väistymään asetettiin Jansson rkp:n presidenttiehdokkaaksi. Ehdokas itse tuntui elätelleen joitain toiveita mahdollisuuksistaan porvareiden pienintä yhteistä nimittäjää edustavana kompromissiehdokkaana, mutta ne murskaantuivat Koiviston ylivoiman alle. Koivistoon Janssonin suhde oli etäinen, eikä sitä helpottanut se että Koivisto torjui Janssonin ehdokkuuden ulkoministeriksi ja otti tehtävään mieluummin Pär Stenbäckin.
Jansson pysyi elämänsä loppuun saakka ahkerana ja analyyttisenä poliittisena kirjoittajana. Myös arvostettuna sellaisena, vaikka hän Suomen EU-jäsenyyden aktiivisena vastustajana marginalisoitukin. Koiviston seuraajaksi hän olisi toivonut Keijo Korhosta, mutta tämänkin ajauduttua vielä kauemmas syrjään tuki Paavo Väyrysen ehdokkuutta.
Bengt Bergmanin kirja on sympaattinen lyhyt johdatus Janssonin elämään, mutta kovin kunnioittava sekä mielenkiintoisemmat ja ongelmallisemmat kysymyksenasettelut sivuuttava. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei yksityiselämää tarvitse poliitikkojen elämäkerroissa liiaksi tonkia, olisi esim. Janssonin naissuhteista voinut kertoa vähän enemmän kuin rivien välisen kuivan toteamuksen, että niitä oli runsaasti.
Itselleni on jäänyt miellyttävä kuva yhteistyöstä Janssonin kanssa II parlamentaarisessa puolustuskomiteassa ja kehitysyhteistyökomiteassa sekä tehdessämme yhdessä vuonna 1981 ilmestynyttä keskustelukirjaa Tulevaisuuden varjossa.
toukokuu 2005
