Jyrki Vesikansa: Nokian Nalle. Vuorineuvos Björn Westerlundin elämänvaiheita 

nalle.jpg

Otava, 224 s., Keuruu 2004

Kohteliaasti ja perinteisesti Nokian Nallesta

Björn Westerlund oli Kari Kairamon edeltäjä Nokia-konsernin pääjohtajana aikana, jolloin Nokia oli vielä hyvin toisenlainen, selluloosaa, pehmopaperia, kumisaappaita, kaapeleita ja yksinkertaista elektroniikkaa tuottava monitoimialayritys. Kehitys, joka johti nykyisenkaltaisen Nokian syntyyn, ei ollut jälkikäteenkään katsoen mitenkään ennakoitavissa vielä Westerlundin aikana, puhumattakaan siitä että hänellä olisi ollut tällaiseen kehitykseen johtava visio.

Jyrki Vesikansan kirja ei kertaa Nokian historiaa, eikä Martti Häikiön tuoreen kolmiosaisen Nokian historian ilmestyttyä sellaisen kirjoittamiseen ole vähään aikaan aihettakaan. Mutta mikään Westerlundin varsinainen elämäkertakaan ei Vesikansan kirja ole, vaan paremminkin ”itse asiasta kuultuna” -tyyppinen päähenkilön ehdoilla ja hänen haastatteluihinsa perustuva elämäkerrallinen kooste.

Yli 90-vuotias Westerlund oli aikanaan Suomen teollisuusjohtajien kärkikaartia, ei ainoastaan Suomen Kaapelitehtaan ja sitten Nokia-yhtymän pääjohtajana, vaan myös elinkeinoelämän järjestöjohtajana. Vesikansa korostaa myös Westerlundin roolia TVO:n ydinvoimalahankkeen läpiajamisessa. Vierailipa Westerlund muutaman kuukauden V.J. Sukselaisen hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä 60-luvun alussa.

Westerlund kuului niihin, joita voi pitää idänkaupan kultaisten vuosien ns. punaisena vuorineuvoksena. Aatteellista punaisuutta tällainen nimike ei edellytä. Teollisuusjohtajien joukossa Westerlund kuitenkin kävi jonkinlaisesta liberaalista, joka ymmärsi myös hyvissä ajoin orientoitua Kekkosen taakse ja olla kannattamatta seuraajansa junailemaa teollisuuden epätoivoista yritystä kammeta Koiviston presidenttitietä Karjalaisen ehdokkuudella.

Näistä aineksista olisi voinut saada hyvinkin mielenkiintoisen ja uutta tietoa tuottavan elämäkerran, mutta sellainen ei ole kuulunut Vesikansan ambitioihin. Tällaisena kohtelias ja myötäsukainen kirja parhaimmillaan herättelee paikoin lisäkysymyksiä, jotka jäävät vastausta vailla. Vesikansa ei pahemmin problematisoi niitä asioita, joissa on ollut toimittajana toteuttamassa Nokian tai teollisuuden tiedotusstrategiaa tavalla, jossa journalismin periaatteet alistettiin vallankäyttäjien toiveita palvelemaan. Hyvä kuitenkin että sentään kertoo tällaista tapahtuneen.

kesäkuu 2004