Anne Funder: Stasiland. Stories From Behind the Berlin Wall

stasi.jpg

Granta, 288 s., Chatham 2004

Kertomuksia Stasimaasta

Anne Funder on australialainen juristi, germanisti ja tv-journalisti joka on kirjoittanut pääasiassa omien (itä-)saksalaistuttaviensa ja haastattelemiensa entisten Stasi-työntekijöiden kokemuksiin perustuvan ruohonjuuritason kuvauksen edesmenneestä Saksan demokraattisesta tasavallasta. Valtion virallista nimeä ei paljoakaan välitetty käyttää itäblokin (ja Suomen) ulkopuolella, eikä Stasiland ole yhtään huonompi tapaa kuvata reaalisosialistisen DDR:n todellista olemusta.

Turvallisuusviranomaiset ovat keskeisessä asemassa kaikissa nykyajan totalitaarisissa valtioissa, mutta harvassa yhtä hallitsevissa asemassa kuin DDR:ssä. Ministerium für Statssicherheit eli valtiollisen turvallisuuden ministeriön Stasin henkilökunnan kokonaisvahvuus oli 97 000. Kun tähän vielä lisätään ne n. 173 000 joiden on arveltu olleen jonkinasteisessa tiedottaja-suhteessa Stasiin ns. Inofizielle Mitarbeiterina niin päästää 17 miljoonan asukkaan valtiossa sellaiseen valvontatiheyteen, mihin yksikään toinen totalitaarinen valtio ei ole yltänyt.

Funder on kirjassaan haastatellut sekä Stasin uhreja että sen agentteja. DDR:n oloissa Stasin uhriksi joutuminen ei edellyttänyt erityisen aktiivista tai sankarillista toisinajattelua; vastaavasti useimmat Stasin työntekijät olivat tavallisen harmaita byrokraatteja. Eräässä mielessä siksi että he vain toteuttivat määräyksiä, mutta myös siksi että jonkinasteisesti uskoivat sen tapahtuvan jonkun paremman aatteen nimissä. Harva Funderin jututtamista stasilaisista tuntee mitään katumusta, paremminkin ammattiylpeyttä.

Yksi näistä entisistä stasilaisista on Hagen Koch, joka vuonna 1985 erosi Stasista ja siirtyi armeijaan palvelukseen. Ero oli jonkinlainen pieni protesti, jonka laukaisi se ettei hän saanut lupaa osallistua isänsä hautajaisiin, koska niihin osallistui myös hänen liittotasavallassa asunut sisarensa. Ennen lähtöään Stasista hän otti mukaansa työhuoneensa seinältä irti ruuvaamaansa pienen kullatun muovikilven, jonka hänen toimistonsa oli saanut palkintona saavutettuaan kolmannen sijan Stasin sisäisessä kulttuurityön arvioinnissa.

Kolme viikkoa myöhemmin Stasin miehet ilmestyivät hänen kotiinsa vaatimaan kilpeä takaisin. Koch kielsi tietävänsä siitä mitään, eikä Stasin asettama kilven takaisinetsintätyöryhmä pystynyt ratkaisemaan tapausta. Neljä vuotta myöhemmin muurin kaaduttua Koch kiinnitti kilven olohuoneensa seinään. Kului neljä vuotta ja Saksan televisio kävi haastattelemassa Kochia hänen stasi-vuosistaan. Kochin vaatimuksesta kilpi oli mukana ohjelmassa. Muutama päivä ohjelman esittämisen jälkeen oven taakse ilmestyivät entisen DDR:n valtionomaisuudesta ja sen yksityistämisestä vastaavan Treuhand-viraston miehet vaatimaan kilpeä takaisin. Koch sanoi heille että voivat hakea sen tuomioistuimen päätöksellä ja heitti heidät ulos.

Kolme viikkoa myöhemmin Koch sai postissa tiedoksiannon syytetoimien käynnistämisestä häntä vastaan. Hän ei reagoinut tähän mitenkään. Kului taas joitain viikkoja ja samat miehet ilmestyivät ovelle. He ilmoittivat, että Koch saisi kuin saisikin pitää kilpensä, koska sen arvo oli niin vähäinen (16 entistä DDR:n markkaa) ja koska rikos oli vanhentunut. Sen sijaan he kertoivat uudesta syytteestä, joka koski väärää valaa kun hän v. 1985 oli Stasille valaehtoisesti ilmoittanut, ettei tiennyt mitään kilven katoamisesta. Tästäkään ei lopulta oikeudenkäyntiä aloitettu, mutta Kochin vaimo kuitenkin menetti jutun johdosta työpaikkansa.

Vaikka DDR:ään, Stasiin ja saksalaiseen byrokratiaan järjestelmään katsomatta liittyy paljon tällaisia naurettavan absurdin teatterin piirteitä, ei Stasi ja sen kanssa asioiminen ollut mitään naurun asia. Viranomaisten harjoittama jatkuva valvonta ja kiusaaminen ja opiskelu- ja työmahdollisuuksien tuhoaminen olivat lievemmästä päästä. Vaikka DDR:ssä ei keskitysleirejä ollutkaan – niiden perustamista koskevia hätätilasuunnitelmia kylläkin – niin sieltä löytyi myös erikoisvankiloita, joissa vankeja kidutettiin ja joissa he kuolivat hämärissä olosuhteissa. Näin kävi mm kirjailija Karl-Heinz Weberille, jonka monipolviset elämänvaiheet – samoin DDR:n vankiloissa istuneen lesken Miriamin – Funder kirjassaan kertoo.

kesäkuu 2004