Tage Erlander: Dagböcker 1953, Utgivna av Sven Erlander

erlander.jpg

Gidlunds, 257 s., Södertälje 2003

Avomielinen ja itseään usein epäilevä pääministeri

Ruotsin pitkäaikaisimman pääministerin Erlanderin päiväkirjamerkintöjen julkaisusarja on nyt edennyt neljänteen osaansa. Yhden vuoden merkinnät vaativat 250 sivua, saman kuin kolmannessa osassa julkaistut vuoden 1952 merkinnät. On heti sanottava, että täytyy olla ajan historiasta, Ruotsin politiikasta tai Tage Erlanderista, ja mieluiten kaikista kiinnostunut, jotta urakkaan kannattaisi paneutua. Mutta jos tämä edellytys täyttyy, palkitaan lukija ihan mielenkiintoisella lukuelämyksellä. Erlander kirjoittaa, omalaatuista ironiaansa viljellen, hyvin laadittua tekstiä ja jaksaa kirjata ylös teräviä arvioita ja analyysejä ajan tapahtumista ja ihmisistä.

Vuoden 1953 alussa Erlander oli ollut jo kuusi ja puoli vuotta pääministerinä, mutta päiväkirjalleen purkamastaan ajoittaisesta sisäisestä epävarmuudesta hän ei vieläkään ollut päässyt. Se ei kuitenkaan menestystä pääministerinä haitannut, mutta edesauttoi säilyttämään sellaisen ihailtavan vaatimattomuuden sekä arkiasioissa ja että viranhoidossa, joka on aina ollut pohjoismaiden demokratioiden miellyttävimpiä piirteitä. Ajat ovat kuitenkin niin muuttuneet, että enää ei voisi kuvitella Ruotsin pääministerin tekevän lomamatkaa perheensä kanssa Englantiin itse omaa Volvoaan ajaen, ilman turvamiehiä tai edes kännykkää.

Merkinnöistä voi poimia ensimaininnat Olof Palmesta, joka syksyllä 1953 liittyi Erlanderin avustajakaartiin. Nuori, lahjakas ja terävä Palme saavutti nopeasti päämiehensä arvostuksen ja luottamuksen, mutta ensiarvioon liittyy kuitenkin tärkeä varaus:”Palme gjorde i går inte fullt samma goda intryck som förra gången vi möttes. Mycket intelligent förvisso, men har han den moraliska motståndskraf som behövs hos en politiker? Det mest moraliska yrket i världen.” Tulevien vuosien merkinnöistä varmaan selviää, miten Erlander vastaa itse asettamaansa kysymykseen.

Suomi ei ole merkinnöissä esillä kovinkaan usein, mutta kaikista ulkopoliittisista arvioinneista näkee, että Suomen vaikeana pidetyn aseman huomioon ottaminen on keskeinen tekijä Ruotsin puolueettomuuspolitiikassa. Siltä pohjalta Erlander esim. kauhistelee amerikkalaisten suunnitelmia rakentaa ja rahoittaa maanalaista vastarintaliikkeen verkostoa Suomessa. Erlanderin tärkeimmät yhteydet Suomeen kulkevat sosialidemokraattien ja erityisesti K-A Fagerholmin kautta. Erlanderin ja Fagerholmin suhteeseen pätee sama kuin Paasikiven ja Kekkosen suhteeseen, jota vanha presidentti päiväkirjoissaan arvioi hyväksi mieheksi jolla on huono dieetti. Silti Erlander kuunteli tarkoin mitä ”den berusade (dygn efter dygn berusade) Fagerholm” kertoi Suomen uhanalaisesta asemasta ja epätoivoa herättäneestä riippuvuudesta Neuvostoliittoon huhtikuussa 1953. Mielenkiintoista, mutta vähän ristiriitaista sen kanssa, ettei suomalaistutkimuksessa ole tuolloin Stalinin kuoleman jälkeisessä tilanteessa rekisteröity aiempiin tai myöhempiin vaiheisiin nähden mainittavampia angstitunnelmia idänsuhteissa.

marraskuu 2003