Armas Kumpulainen: Punaupseeri Mikko Kopran päiväkirja

inker.jpg

286 s., Gummerus, Jyväskylä 2002

Eräs inkeriläiskertomus

Kohtalo heittelee suurissa yhteiskunnallisissa murroksissa ihmisiä oudolla ja sattumanvaraisella tavalla, kuten tämä kirja kertoo. Arkinen sattuma oli myös alku sille, että kirja syntyi. Näin ei olisi tapahtunut, jollei suomalainen pappi ja Pyhäselän Sanomien päätoimittaja Armas Kumpulainen olisi Neuvostoliiton-matkallaan Leningradissa sattunut inkeriläisen taksikuskin Pekka Kopran kyytiin. Yhteisen kielen löydyttyä kuljettaja vei kyydittävänsä tapaamaan myös isäänsä Mikko Kopraa. Tästä alkoi Kumpulaisen ja Kopran ystävyys ja yhteydenpito.

Mikko Kopran henkilöhistoria osoittautui värikkääksi ja mielenkiintoiseksi. Sen ohella, että hän oli hyvä kertoja, oli hänellä tallella laaja, vuosikymmenten kuluessa kertynyt päiväkirja-aineisto, jonka pohjalta Kumpulainen on kirjan toimittanut. Sitä tarjottiin jo 80-luvun lopulla ensimmäisen kerran kustantajalle, joka kuitenkin piti sitä liian arkaluontoisena julkaistavaksi, olihan Neuvostoliiton romahtamiseen vielä kolme vuotta aikaa.

Inkeriläiskylässä syntynyt Mikko Kopra oli lahjakas nuori, joka onnistui pääsemään haaveilemalleen lentäjänuralle. Menestystä uralla edesauttoi hänen ja hänen inkeriläisen vaimonsa jäsenyys NKP:ssä kyse ei Kopran mukaan koskaan ollut aatteesta, vaan uraa tukevasta suojanokituksesta sekä inkeriläistaustan piilottaminen Koprakov-nimen käyttöönoton taakse. Omien vanhempien, sukulaisten ja kollektivisointia vastustaneiden muiden inkeriläistuttavien katoaminen vankileirien saaristoon olivat tapahtumia, joita Kopra joutui vaieten seuraamaan sivusta.

Kopra eteni urallaan puna-armeijan lentäjänä koelentäjäksi ja lennonopettajaksi, sodan päättyessä jo majurin arvoon kohotettuna. Hän oli monessa suhteessa etuoikeutettu, myös siinä, ettei joutunut taistelulentäjäksi. Hän sai tärkeitä luottotehtäviä, kuten USA:n apuna saatujen ensimmäisten DC-3-koneiden hakemisen Intiasta Venäjälle ja kuljetuslaivueen johtamisen Leningradin piirityksen aikana. Talvisodan alla hän oli partiolennolla todistamassa ilmasta Mainilan laukausten ampumista. Kun hän tukikohtaan palattuaan ryhtyi antamaan totuudenmukaista raporttia näkemästään, hän sai esimieheltään käskyn unohtaa koko tapauksen.

Erikoisimman komennuksensa Kopra sai talvisodan aikana, kun itse Zdanov määräsi hänet oman toimen ohessa toimimaan Leningradin lähelle pystytetyn suomalaisten vankileirin komendanttina. Erikoiseksi tämän teki se, että vangit oli koottu Kuusisen kansanarmeijaan komennetuista inkeriläisistä, jotka kohta sodan alettua siirrettiin leirille esittämään suomalaisia sotavankeja heitä aidan taakse töllistelemään tuleville leningradilaisille. Jonkinlaiseksi kotirintaman mielialan kohennukseksi tarkoitettu esitys lopetettiin talvella vähin äänin sen jälkeen, kun Suomen kanssa oli ryhdytty neuvottelemaan rauhasta. ”Sotavangit” lähetettiin kotiin ankaran vaitiolomääräyksen saattamana.

Sodan jälkeen Kopran nousujohteinen ura katkesi talvella 1946, kun hänen ohjaamansa DC-3 pyörsi ympäri kumin puhjettua koneen ollessa laskeutumassa ankarassa sivutuulessa. Kopra ei loukkaantunut, mutta neljä matkustajina olleista korkea-arvoisista upseereista kuoli. Normaalitapauksessa lentäjälle tuskin olisi koitunut pysyviä ikävyyksiä onnettomuudesta, jota ei voitu laskea hänen viakseen. Aika oli kuitenkin sellainen, että taas oli paljastettava luokkavihollisia ja sabotöörejä, jollaisena Kopra tuomittiin 20 vuodeksi pakkotyöhön ja vankilaan, ajan tapojen mukaan ankaran pahoinpitelyn ja kuulustelujen jälkeen.

Kopralla kävi kuitenkin tuuri. Kaivoksilla, joille hänet lähetettiin, tarvittiin teknistä asiantuntemusta ja Kopra otettiin heti leirinjohtajan luottovangiksi tehtävänään kohentaa kaivosten tuottavuutta. Kopra menestyi tehtävässään niin, että hän pian toimi ilman vartiointia eräänlaisena kaivoksen teknisenä johtajana. Yhtä uskomatonta oli, että Kopra pienessä kaivoskaupungissa löysi yllättäen myös sinne 30-luvulla karkotetun äitinsä.

Äiti ja muut pakkosiirretyt inkeriläiset saivat palata vuonna 1948. Muutama vuosi myöhemmin myös Kopra lähetettiin Petroskoihin Onegan-traktoritehtaalle suunnittelemaan uutta kaivoskalustoa. Vaikka muodollinen vapautus toteutui vasta Stalinin kuoleman jälkeen, ei Kopran enää tarvinnut palata Siperiaan. Pari vuotta myöhemmin Kopra sai täydellisen kunnianpalautuksen ja rahakorvauksen sekä puoluejäsenyytensä ja sotilasarvonsa nyt everstiluutnantiksi korotettuna takaisin. Kopran loppuvuodet olivatkin sitten tasaista ja neuvosto-oloissa hyvinvoipaa eloa perheen kanssa Neuvosto-Karjalassa.

Kaiken aikaa Kopra oli kertomansa mukaan kuitenkin säilyttänyt inkeriläis-suomalaisen identiteettinsä sekä luterilaisen uskonsa.

Kopran tarina on eleettömästi kerrottu ja muistuttaa jonkin verran takavuosien bestselleriä Taisto Huuskosen Laps Suomen, vaikkei kirjallisesti samalle tasolle nousekaan.

syyskuu 2002