Andreas Oplatka: Lennart Meri – Eestile elatud elu. Kahekõne presidendiga

lennart.jpg

Saksankielisestä alkuteoksesta kääntänyt Leo Metsar, Ilmaman, 365 s. Tartto 2000

Virolaista elämää

Viron edellisen presidentin Lennart Meren muistelmateos on syntynyt Neue Zürcher Zeitungin toimittajan Andreas Oplatkan kysymyksiin sanelluista vastauksista ja toimittajan kanssa käydyistä keskusteluista. Haastattelut on tehty saksan kielellä, jota diplomaattiperheen lapsena muun muassa Berliinissä koulua käynyt Meri täydellisesti hallitsee.

Harvat haastattelu- tai keskustelukirjat yltävät samalle tasolle kuin parhaat muistelmat tai pamfletit, joista kirjoittaja itse kokonaisuudessaan vastaa. Oplatkan ja Meren yhteistyön tulos on tästä selvä poikkeus. Kyse onkin pitkälti Meren itsensä sanelemista ja Oplatkan puhtaaksikirjoittamista muistelmista, joista toimittajan kysymykset olisi suhteellisen helposti voinut häivyttää kokonaan pois. Meren sanankäyttötaitoa ei tarvitse epäillä, onhan hän muun muassa radiotoimittajana ja dramaturgina työskennellyt kirjailija, joka Suomessa tunnetaan entisen Neuvostoliiton pohjoisia alueita ja suomalais- ugrilaisia kansoja käsittelevistä matkakirjoistaan.

Meren isä George toimi Pariisissa asianhoitajana, kun hänet toisen maailmansodan alla kutsuttiin takaisin Tallinnaan. Näin hän seurasi läheltä Viron neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1940, joiden osalta Meri esittää ehkä vähän jälkiviisaastikin murskaavan arvion Viron silloisten johtajien naiiviudesta. George Meri ei hyväuskoisuutta jakanut ja yritti turhaan järjestää perhettään pois Virosta ennen kesän 1940 miehitystä. Kun kyyditykset Virosta Venäjälle kesäkuussa 1941 aloitettiin, vietiin myös Meri perheineen Siperiaan. Vieläkin on epäselvää, kuka ja millä perusteella laati kyyditettävien listat. Meren arvion mukaan kyyditettäviksi joutuivat kaikki, joiden nimi löytyi puhelinluettelosta. Koska Neuvostoliitossa puhelin oli vain nomenklatuurin jäsenille osoitettu ylellisyys ja etuoikeus, miehittäjän oli luontevaa pitää tätä toimivana kriteerinä myös Virossa. Karkeudestaan huolimatta menetelmä toimi Neuvostoliiton tarkoittamalla tavalla.

Tuhannet virolaiset menehtyivät GULAGissa, mutta Meren perhe oli onnekas ja selviytyi hengissä ja pääsi palaamaan sodan päätyttyä Viroon. Ihan selvää vastausta kirjasta ei löydy siihen, miksi George Meri siirrettiin Moskovaan vankilaan sellaisesta tuhoamisleiriin verrattavasta työleiristä, josta hengissä selviytyminen olisi ollut ihme. Meren serkulla, kommunisteihin lukeutuneella Arnold Merellä, saattoi olla jotain tekemistä tämän kanssa.

Sodan jälkeen George Merellä ja hänen perheellään oli yhtä ankeat olot kuin virolaisten enemmistöllä, mutta erityisiä vainotoimenpiteitä heihin ei kohdistunut. Lennart pääsi aikanaan Tarton yliopistoon ja valmistui sieltä ajallaan ja sai töitä opettajana, toimittajana ja dramaturgina.

Meren elämäkerta valottaakin niistä erilaisia selviytymisstrategioita, joita ihmisillä ja koko Viron kansalla oli neuvostovallan aikana. Selviytymistä edesauttoi se, että virolaiset kommunistitkin olivat sittenkin jonkinasteisia patriootteja. Meri antaa yllättävän positiivisen kuvan jopa Viron kommunistien pitkäaikaisesta ja aika huonomaineisesta johtajasta Johannes Käbinista. Varsinaisen roiston roolin Meri varaa quislingeiksi kutsumilleen Viron neuvostovallan alaisuuteen siirtymiseen vv. 1940-41 myötävaikuttaneille virolaisille.

Meri antaa erittäin suuren merkityksen Urho Kekkosen ensimmäiselle sodanjälkeiselle Viron-vierailulle ja sille, että hän Tarton yliopistossa piti vironkielisen puheen. Meri ei muutenkaan esitä suomalaisten suuntaan mitään moitteita, vaan päinvastoin ymmärrystä ja kiitoksia.

Viron itsenäisyyden palautumisen kaikki moninaiset vaiheet tulevat Meren kirjassa yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti valaistuiksi. Sitä, että itsenäisyys vielä palautuisi, Meri ei kertomansa mukaan koskaan ollut epäillyt, vaikka monet länsivaltioiden edustajat pitivät ajatusta epärealistisena aina Neuvostoliiton hajottaneeseen elokuun 1991 kaappausyritykseen saakka. Monet lännessä asettivat toiveensa Gorbatshoviin eivätkä siitä syystä täysimääräisesti tukeneet neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, pikemmin päin vastoin. Meri ei Gorbatshoviin luottanut ja tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Vaikka Viron Venäjän-politiikkaa Meren presidenttikaudella on voitu pitää turhankin tiukkana ja nationalistisena, ei Meri tässä kirjassa mitenkään osoita kansallisuuteen kohdistuvia vihamielisiä tunteita sen enempää venäläisiin yleensä kuin Virossa asuviin venäläisiin erityisesti, ja hyvä niin. Meren kirja olisi suomeksikin kääntämisen arvoinen.

Kesäkuu 2002