300 s., WSOY, Juva 2000
Kärpäsen surinaa
Ulf Sundqvist on huojentunut mies. Monet oikeudenkäynnit läpikäytyään hänet on tuomioistuimissa todettu syyttömäksi (yhden jutun tosin vielä jatkuessa hovissa) mm kavallukseen ja velallisen epärehellisyyteen jutuissa, jotka saivat alkunsa STS-pankin luototuksesta Sundqvistin ja hänen veljensä omistamalle, konkurssin tehneelle Wayup-yhtiölle.
Huojentunut, mutta kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Sundqvist on sitä mieltä, että hän on joutunut näissä jutuissa täysin kohtuuttoman, poliittisesti motivoituneen ja ihmisoikeuksia loukkaavan erityiskohtelun uhriksi – myös siltä osin, kun hänet muiden entisten STS-johtajien kanssa tuomittiin yhdeksän miljoonan markan vahingonkorvauksiin; puhumattakaan vahingonkorvauksen sovittamissopimuksesta syntyneestä ja myös pääministeri Lipposen asemaa horjuttaneesta kalabaliikista.
Sundqvist käy oikeudenkäynnit ja niitä edeltäneet tutkintavaiheet yksityiskohtaisesti lävitse omasta subjektiivisesta näkökulmastaan, kuten asianosaiselle luonnollista onkin. Uskon itse, että objektiivinenkin tarkastelu tulee aikanaan päätymään paljon lähemmäksi Sundqvistin kuin hänen vertaan janonneiden vainoajiensa käsitystä asioista.
Kaikki siis hyvin? Ei aivan. Jos Sundqvistin oikeudellisen aseman osalta näin voidaan todeta ei siitä vielä seuraa, että hänen käsityksensä pankkikriisin syistä ja hoidosta voitaisiin kokonaisuudessaan allekirjoittaa.
Sundqvist vertaa Suomen tapaa hoitaa pankkikriisi siihen, miten vastaava kriisi hoidettiin Norjassa ja Ruotsissa ja päätyy siihen että muissa pohjoismaissa se tehtiin paljon paremmin. Tähänkin voi yhtyä, mutta ei välttämättä siitä Sundqvistin korostamasta erosta johtuen, ettei naapurimaissa hukattu aikaa ja yhteiskunnan varoja mielikuvituksellisten korvauksien hakemiseen pankinjohtajilta ja pankkien johtoelimiin kuuluneilta luottamushenkilöiltä.
Ei Sundqvistkaan kokonaan kiellä pankkikriisin syiden ja syyllisten käsittelyssä pankinjohtajienkaan osuutta, mutta saa heidät lopulta käännettyä lähes uhreiksi kirjoittaessaan miten ”hallituksen kaunaisuus, Suomen Pankin saamattomuus ja eduskunnassa syntynyt paniikki aiheuttivat pahimmat ongelmat. Kun kaikki oli sylissä, mentiin yli siitä missä aita oli matalin, ja pantiin pankit ja pankinjohtajat altavastaaviksi”.
Kaksijakoisessa kirjassa pankkikriisin jälkiselvittelyt yleensä ja Sundqvistin ajojahti erikseen saa enimmän huomion. Toinen puoli käsittelee Sundvistin lyhyeksi jäänyttä uraa SDPn puheenjohtajana ja 80- ja 90-luvun vaihteiden yleistä talouspolitiikkaa.
Näiden rinnalla turhan vaatimattoman sijan saa Sundqvistin oma toiminta pankinjohtajana ja ns. punapääoman järjestelijänä. Sundqvist antaa ymmärtää, ettei hänen johtamassaan STS-pankissa varsinaisia virheitä tehty ja että E-liikkeen kaatoi lähinnä osuustoimintamuoto ja kriisin tullen luotottajien ynseys. Vain Kansa-yhtiössä tehtiin jotain omia virheitä pääjohtaja Pesosen huikeittein seikkailujen muodossa. Sundqvistkin istui jonkin aikaa Kansan hallituksessa, mutta omaa vastuuta hän ei tähänkään näe syytä liittää. (Sundqvistin mukanaolo Kansassa selviää vielä vuoden 1990 Kuka Kukin On-teoksesta muttei enää vuoden 1994 laitoksesta, josta tieto häveliäästi on poistettu.)
Ulf Sundqvist on oikeutettu käymään ja monelta osin oikeassakin käydessään vastahyökkäykseen häneen kohdistuneeseen ajojahtiin osallistuneita vastaan. Minun olisi kuitenkin huomattavasti helpompi osoittaa hänelle myötätuntoa jos hän edes jossain kohdin aidosti edes pohtisi oman pankinjohtatoimintansa (Wayup-luototus mukaanlukien) sekä liiketaloudellista että eettistä kestävyyttä. Tiedän että jälkimmäinen on kevyttä tavaraa markkinavoimien punnituksessa. En sitä edes mainitsisi, jollei kyse ole henkilöstä joka STS-kautensa jälkeen vielä halusi asettautua sosialidemokraattisen puolueen johtoon ja antoi siinä yhteydessä vakuutuksen ettei hänelle jäänyt pankista mitään rasitteita.
huhtikuu 2000
