W.W. Norton & Co, 608 s., New York 2000
Amerikkalainen unelmoija
Jos Suomessa tuskin kukaan tietää kuka Henry A. Wallace on – ja puolet vähäisistä tietäjistäkin sekoittanee hänet rasistiseen kuvernööri George Wallaceen – niin paljon kummoisempi ei tilanne liene Yhdysvalloissakaan. John Hyde ja John C. Carver – itsekin ent. demokraattinen senaattori Wallacen kotivaltiosta Iowasta – ovat tehneet arvokkaan palveluksen kirjoittamalla ensimmäisen laajan ja ansiokkaan elämäkerran miehestä, joka aikanaan oli USAn toiseksi vaikutusvaltaisin poliitikko.
Wallace oli vuosina 1940-44 Franklin Rooseveltin varapresidentti. Wallace nousi varapresidentiksi Rooseveltin ja kansansuosikkina, mutta vastoin demokraattien valtaeliitin tahtoa. Hän oli aiemmin toiminut kahdeksan vuotta Rooseveltin maatalousministerinä aikana jolloin maatalous oli vielä merkittävä poliittinen ja taloudellinen voima USAssakin ja jonka 30-luvun kriisitilaan Wallace kehitti vasemmistohenkisenä New Deal-poliitikkona radikaaleja ratkaisuja.
Wallace syntyi 1888 tunnettuun edistymielisiä republikaaneja kannattaneeseen viljelijäsukuun. Isoisä Henry omisti Wallaces’ Farmer nimisen eräänlaisen amerikkalaisen Maaseudun Tulevaisuuden aseman saavuttaneen lehden, jonka päätoimittajanas myös Henry A. jonkin aikaa oli. Wallacen isä Henry C. toimi Hardingin hallinnon maatalousministerinä.
Amerikan maatalous oli laman kourissa jo paljon ennen yleisen pulakauden aloitanutta Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdusta. Herbert Hooverin markkinauskoisuus ja toimettomuus käänsi vähitellen amerikan viljelijät demokraattien kannattajiksi. Myös Henry A. Wallace liittyi Franklin Rooseveltin kannattajiin ja sai kutsun New Deal hallituksen maatalousministeriksi vuonna 1933.
Roosevelt oli taitava ja laskelmoiva poliitikko joka otti huomioon välttämättömyyden tasapainoilla puolueensa eri siipien välillä. Vasemmistosiiven ja ay-liikkeen suosiota nauttineen Wallacen nousussa varapresidentiksi Rooseveltin tahdosta oli kuitenkin enemmän kuin laskelmointia sillä Wallace oli noussut presidentin läheiseksi luottohenkilöksi.
Pelkkä varapresidenttiys ei sellaisenaan USAssa vielä merkitse mitään valta-asemaa, mutta Roosevelt antoi hänelle aseman joka teki hänestä joksikin aikaa sotaakäyvän USAn sotatalousponnistusten kiistattoman johtajan.
Wallacelle oli kuitenkin myös paljon vastustajia jotka ennen pitkää saivat hänen siipensä leikatuksi. Oikeistossa vastustusta herättivät sekä Wallacen sisäpoliittinen radikalismi – joka eurooppalaisittain katsottuna oli lähinnä varovaista sosialidemokraattista keynesläisyyttä ja ”kolmannen tien” etsintää – että hänen idealistinen ulkopolitiikkansa, joka halusi tehdä sodanaikaisesta liittoutumasta Neuvostoliiton kanssa Yhdysvaltain ulkopoliitiikan perustan myös sodanjälkeisissä oloissa.
Vuoden 1944 demokraattien puoluekokouksessa Harry Truman syrjäytti Wallacen varapresidenttiehdokkuudesta. Tämä tapahtui Rooseveltin siunauksella, vaikka presidentti muodollisesti tukikin varapresidenttiään. Tämä jätti särön miesten suhteisiin, sillä Rooseveltille aina lojaali Wallace ei voinut ymmärtää presidentin menettelyä tilanteessa, jossa hän olisi ilman muuta vetäytynyt vapaaehtoisesti jos Roosevelt olisi sitä suoraan häneltä toivonut.
Lohdutukseksi Wallace sai Rooseveltiltä haluamansa keskeisen kauppaministerin salkun. Kun Roosevelt keväällä 1945 kuoli jatkoi Wallace vielä lähes vuoden Trumanin hallituksessa samalla paikalla, kunnes sai potkut. Syynä eivät olleet viranhoitoon liittyvät erimielisyydet – joskin Truman tuskin katsoi kovin suopeasti Wallacen halua jatkaa talouden ohjastamista New Deal-hengessä – vaan ulkopolitiikka ja kylmän sodan alkaminen.
Kun Wallace erotettiin oli hän vielä joissain mittauksissa Trumania suositumpi poliitikko, mutta rahan, lehdistön ja poliittisen eliitin hylkimä oppositiohahmo menetti koko ajan kannatustaan. Hän itse arvioi demokraattisen puolueen olleen jo liian toivoton tapaus ja lähti uuden valtapuolueiden duopolin haastajaksi perustetun progressiivisen puolueen johtoon.
Kolmannen puolueen perustaminen oli luultavasti muutoinkin epäonnistumaan tuomittu yritys. Tehokkaimman aseen progressiivien marginalisoimiseksi antoi kuitenkin päätös tehdä puoleesta avoin kaikille, toisin sanoen myös kommunistisen puolueen jäsenille.
Wallace hyväksyi tämän. Se ei tehnyt puolueesta kommunistien kontrolloimaa eikä Wallace puolueen presidenttiehdokkaana muutoinkaan tehnyt ainuttakaan kompromissia kommunistien tuen saamiseksi vaan päinvastoin vaati ja sai lävitse ohjelmamuotoiluja, josta sekä sekä USA että Neuvostoliitto jakoivat syyllisyyden kylmään sotaan.
Sodanjälkeen nopeasti kasvaneissa hysteerisen antikommunismin ja mccarthyismin tunnelmissa Wallace kuitenkin leimattiin auttamattomasti vähintäänkin kommunistien naiiviksi myötäjuoksijaksi ellei suoranaiseksi maanpetturiksi. Useimmat häneen kohdistetut syytökset olivat tekaistuja tai ainakin kohtuuttomia. Wallace ei esim. koskaan ehdottanut Yhdysvaltain ydinasesalaisuuksien luovuttamista Neuvostoliitolle tai hallituksessa ollessaan suosinut sittemmin kommunisteiksi väitettyjä Alger Hissin kaltaisia virkamiehiä. Mutta perättömätkin syytökset riittivät tekemään Wallacesta poliittisen hylkiön. Wallacea voi epäilemättä syyttää sinisilmäisyydestä Stalinin suhteen, mutta monet hänen arvionsa amerikkalaisen politiikan seurauksista ovat osoittautuneet kuitenkin oikeiksi.
Vaaleissa Wallace sai enää vajaat kolme prosenttia äänistä. Wallace hävisi taistelun Rooseveltia tukeneiden liberaalien kannatuksesta selvän enemmistön ryhmittäytyessä Trumanin taakse. Demokraattien liberaalisiipi sai Trumanin sisäpolitiikan käännettyä astetta sosiaalisempaan suuntaan, mutta niittautui samalla kylmän sodan enemmän tai vähemmän aktiivisiksi kannattajaksi. Näin alkanut amerikkalaisen liberaalivasemmiston kahtiajako jatkui aina 60-luvulle saakka, jolloin Vietnamin sota synnytti uuden ryhmittäytymisen.
Vaalitappionsa jälkeen Wallace vetäytyi täysin politiikasta ja keskittyi viljelemään New Yorkin osavaltiosta hankkimaansa maatilaa.
Henry Wallace on yksi USAn politiikan suurista luusereista, mutta pelkkänä sellaisena hänestä ei olisi näin mielenkiintoisen kirjan päähenkilöksi. Wallace oli nimittäin paljon muutakin: itseoppinut monialainen tiedemies, menestyvä liikemies ja uskonnolliseen mystiikkaan taipuvainen idealisti.
Wallace julkaisi useita, aikanaan ansaittua huomiota herättäneitä tutkimuksia ja kirjoja maatalousekonomiasta. Hän oli myös kasvinjalostuksen uranuurtajia, Norman Borglaughin ja vihreän vallankumouksen kummisetä ja Pioneer Hi-Bred yhtiön perustaja ja pääomistaja. Kun Wallacen lapset myöhemmin luopuivat osuudestaan yhtiöön maksoi Dupont heille muutaman miljardin dollarin korvauksen.
Wallacen mystiikka johti hänet 20-luvun lopulla venäläisen emrigranttitaidemaalarin ja mystikon Nikolai Roerichin opetuslapseksi. Myös Roerich oli monipuolinen lahjakkuus joka liikkui nerouden, suuren taiteen, huijauksen ja vakoilun hämärillä rajamailla. Hän sai mm Wallacen maatalousministerinä rahoittamaan 30-luvulla tutkimusretken kuivutta kestävien ruoholajien etsimikseski Venäjän ja Kiinan rajamailla. Lopulta Wallace katkaisi muutaman sadan aseistetun valkovenäläisen suojaamaksi retkueeksi paisuneen yrityksen rahoituksen ennenkuin asiasta ehti nousta suurempi skandaali eikä Roerich enää palannut Yhdysvaltoihin.
Wallace menehtyi harvinaiseen surkastumistautiin 77-vuotiaana vuonna 1965. Tyypillistä oli, että hänen viimeinen projektinsa oli taudin etenemisen systemaattinen havainnointi lääketieteellisen tutkimuksen avuksi pidetyn sairauspäiväkirjan muodossa.
kesäkuu 2000
