Jaakko Kiander ja Pentti Vartia: Suuri lama. Suomen 1990-luvun kriisi ja talouspoliittinen keskustelu

kiander.jpg

404 s., ETLA Helsinki 1998

Suuri lama

”Elipä kerran Euroopan pohjoisreunalla Suomi-niminen kansa. Se vaurastui, oli arvossapidetty; 1980-luvulla se hylkäsi terveen taloudenpidon, ei hallinnut talouspolitiikkaansa muuttuneissa olosuhteissa; sen talous ylivelkaantui; sillä oli huonoa onnea viennissä; ja sen talous päätyi velkadeflaatioon ja lamaan. – Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia.”

Kianderin ja Vartian oma yhteenveto kirjastaan on oivallinen. Ei haittaa vaikka tässä kaksi ekonomistia harjoittaa samalla sekä itsekritiikkiä että jälkiviisautta. Viisauden puutteessa jälkiviisauskin on parempi kun kaikenlaisen viisauden puute. Tekijöiden hyödyntämistä SITRAn lamanaikaisten päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden haastatteluista näet ilmenee, että kaikki eivät yllä siihenkään.

Kirja on hyvä käsikirja ja katsaus viimeisen 15 vuoden talouspolitiikkaan Suomessa. Se painottuu kuitenkin enemmän 90-luvun lamaan kuin sitä edeltäneeseen nousukauteen. Lamanaikaisen politiikan osalta he löytävät myös enemmän keskustelua vaihtoehdoista sekä kritiikin sijaa; kuitenkin 80-luvun rahamarkkinoiden vapauttamispolitiikasta voisi löytyä muutakin vikaa kuin pieleen mennyt ajoitus.

Keskeisellä sijalla kirjassa on suhtautuminen ns. vakaan markan politiikkaan ja sen muuntumiseen vahvan markan politiikaksi. Kainder ja Vartia pitävät sitä virheenä ja valittavat, että senaikainen konsensus valitusta ja sittemmin epäonnistuneesta linjasta oli niin vahva, että todelliset erimielisyydet valitun talouspolitiittisen linjan suhteen eivät päässeet kunnolla esiin.

Kun kirja jaetaan eri toimijoita vakaan markan kannattajiin ja epäilijöihin niin sosialidemokraatit luetaan yksiselitteisesti edellisiin. Akateemisena toisinajattelijana mainitaan Antti Tanskanen, joka kesällä 1991 vertasi muuttumattomalla valuuttakurssilla tehtyä ecu-sidonnaisuutta valtiovarainministeri Churchillin tuhoisaan deflaatiopolitiikkaan 20-luvulla. Sattumoisin olin tehnyt samoin vähän aikaisemmin eduskunnassa asiasta käydyssä keskustelussa ja todennut mm ”että jokainen yliarvostuksen prosenttiyksikkö, jolla [Ecu-]liittäminen nyt tapahtuu merkitsee ehkä 20 000 työtöntä enemmän ensi talvena”, joten eivät demaritkaan säröttömästi hallituksen ja Suomen Pankin linjaa tukeneet.

Kirja on oiva lähihistorian kuvaus, mutta ei välttämättä kovin käyttökelpoinen opas tulevaisuuden suhteen. Se ei ole tekijöiden syy vaan johtuu siitä, että EMU-aikakaudella talouspolitiikan toimintaympäristö ja haasteet ovat oleellisesti muuttuneet. Hyvä puoli muutoksessa on se, että Suomen Pankki ei enää pääse toistamaan kaikkia 80- ja 90-luvulla tekemiään virheitä. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa että olisimme paremmassa turvassa rahapolitiikan siirtyessä Euroopan keskuspankin hoiviin. Viisainkaan EKPn politiikka ei näet voi olla Suomen muusta Euroopasta mahdollisesti poikkeavien erityisolosuhteiden ja suhdannetarpeiden mukaan viritettyä.