Historiassa on osattava erottaa isot ja pysyviä muutoksia tuovat pitkät syklit lyhytaikaisemmista vaihteluista. Vain tällä tavoin voi syntyä ymmärrys ympäristöämme ja meitä ihmisinä muokkaavista suurista talouden ja yhteiskunnan kehityskaarista.
Isoja paradigmamuutoksia oli se miten teollinen vallankumous muutti maailmaa ja vapautti väestönkasvun siihen asti sitä hillinneestä syntyvyyden ja kuolleisuuden keskinäissuhteesta. Siitä alkoi myös maailmanlaajuinen siirtyminen siihen keskinäisriippuvuuteen, joka nyt sitoo kaikkia maailman maita yhteen.
Väestönkasvu on megatrendi ylitse muiden. Se on toisen maailmansodan päättymisen jälkeen enemmän kuin kolminkertaistanut silloisen 2,3 miljardin ihmisen määrän nykyiseen 7.3 miljardiin.
Nyt meillä on parhaassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Westfalenin rauhassa 1648 määritelty suvereenien valtioiden järjestelmä on nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa jo fiktio. Keskinäinen riippuvuus on tosiasia sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei.
Se on myös syy siihen, ettei voimapolitiikka, vaikka se näyttää nyt tehneen näyttävän paluun Euroopassakin, enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa voi tuottaa kenellekään kestäviä etuja.
Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti.
Tämä tarkoittaa muun ohella myös sitä, että maailmaa on aikaisempaa vaikeampaa ja myös harhaanjohtavampaa tarkastella sen dikotomian puitteissa, jossa yhtäällä ovat rikkaat teollisuusmaat ja siirtomaavallat ja toisaalla köyhät kehitysmaat ja entiset siirtomaat.
Jako oli vallitseva 50 vuotta sitten ja minäkin kuulun sukupolveen, joka omaksui tämän ehkä jo silloin yksinkertaistetun jaottelun, kun 50 vuotta sitten kirjoitin Ryhmä 66-antologiaan maailmanpoliittiseen esseen otsikolla ”On aika huomata kolmas maailma”. Vuonna 2012 UM:n julkaisemassa Theses on Development-kirjasessani oli yhden luvun otsikkona ”There is no Third World any more”.
Vastakkaisuudet jotka vanhaan jakoon liittyivät eivät tietenkään ole kokonaan hävinneet, mutta ne ovat voineet muuttaa muotoaan, ja vaikka tietyt vastakkaisuudet ja erityisesti eriarvoistumisen haasteet ovat voineet jopa kärjistyä, eivät ne enää ole yhtä helposti kartalle piirrettävissä kuin aiemmin.
Kun Gunnar Myrdal julkaisi vuonna 1968 kehityspoliittisen jättiteoksensa Asian Drama saattoi hän kirjoittaa, että koko Intian niemimaa voisi vajota satoine miljoonine ihmisineen mereen ilman, että se juurikaan kauppapoliittisesti ja ylipäätään taloudellisesti heilauttaisi teollisuusmaiden tilannetta suuntaan tai toiseen. Elettiin aikaa jolloin Intia oli absoluuttisen köyhyyden esimerkkimaa ja Suomessakin hyvää tarkoittavien silmälasikeräysten kohde.
Pari vuosikymmentä myöhemmin Intia naapurivaltoineen alkoi huolestuttaa kilpailijana teollisuusmaita, jotka näkivät tekstiiliteollisuutensa ja yksinkertaisten kokoonpanotehtaidensa siirtymisen köyhempiin maihin uhkaavan niiden työpaikkoja ja hyvinvointia. Näitä maita vastaan vaadittiin protektionistisia toimia, jotka saatettiin naamioida taas hyvää tarkoittavilla lapsityövoiman käytön ja muun sosiaalisen polkumyynnin estämisen vaateilla.
Jälleen pari vuosikymmentä myöhemmin havahduttiin yht’äkkiä siihen, että nämä uudet kilpailijat ja niiden vaurastumisen seurauksena myös meidän vientiimme kohdistuva kasvava kysyntä oli hyvinvoinnillemme välttämätöntä, ja huolen aiheeksi nousi se miten Aasian taloudet mahdollisimman nopeasti saataisiin toipumaan niitä kohdanneesta finanssikriisistä.
Olemme siten jo pitkään eläneet kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa jossa kaikki, myös Suomi, ovat sekä kasvavassa määrin taloudellisesti sidoksissa toisiinsa että yhtä lailla alttiita globaaleille ja muille ei-valtiollisille uhkille. Suomessa etsitään vastauksia siihen, miten pystymme säilyttämään menestyksekkään hyvinvointiyhteiskunnan mallin. Vahvuutenamme on muiden pohjoismaiden tavoin pitkälle kehitetty, hyvään ja korruptiosta vapaaseen hallintoon, avoimeen demokratiaan ja kaikkien ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka vaaliminen ja edelleen kehittäminen on myös jatkossa menestyksemme perusedellytys.
Jos meillä tällainen onni ja aarre edelleen on, niin sitä ei kuitenkaan varjella sitä kätkemällä, vaan päinvastoin jakamalla avoimesti kaikkia suhteellisen menestyksemme taustalla olevia kokemuksiamme ja tietojamme myös muiden käyttöön.
Talouden kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa jatkuvasta taloudellisesta kasvusta, mutta ei myöskään nolla- tai miinuskasvun tavoittelua. Ihmisen tietojen ja taitojen lisääntymiselle ei ole rajaa, mutta tätä kasvua ei enää tarvitse eikä voi mitata ulos luonnonvarojen lisääntyvänä kulutuksena.
Talouden kestävyyden rinnalla sosiaalinen kestävyys ei ole saanut läheskään yhtä paljoa huomiota. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että 62 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko muista ihmisistä.
Tähän ovat johtaneet niin siirtyminen teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan ja uuden informaatioteknologian vaikutus työn järjestämiseen ja sisältöön, globalisaation markkinavapauksia lisäävä talouksien yhdentyminen ja kansallisen politiikan vaikutusalan supistuminen kuin ideologinen tekijä, eli anglosaksisissa maissa ensimmäiseksi valtaan päässyt uusliberalismi. Ja nyt olemme taas todistamassa luokkayhteiskunnan paluuta.
Menestyksekkäin pyrkimys luokkayhteiskunnan hävittämiseksi on ollut Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli, joka on pitänyt jatkuvasti kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä. Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna.
Yhteiskunnassamme on monia jakoja ja tapoja tarkastella niitä. Kasvavan suosion ovat saaneet sukupolvien erotteluun perustuvat jaot. Selitysvoimaisimmalta näyttää sukupolvien erottelu kahteen ryhmään: nousu- ja laskukauden lapsiin. Nousukaudella aikuistuneilla ajan henki on optimistinen, arvot ovat pehmeitä; he ovat luottavaisia ja vaativia, asettavat odotuksia yhteiskunnalle ja työnantajalle.
Laskukauden aikana aikuistuneilla ajan henki on masentava/melankolinen ja arvot kovia; he ovat pakosta pärjääviä ja putoamista pelkääviä, eivätkä luota yhteiskuntaan tai työnantajiin.
Jos historioitsijana yrittää selittää mitä on meneillään niin tässä on kertomus edistysuskon noususta ja hiipumisesta. Edistysusko, käsitys siitä että historian kulku etenee vääjäämättömästi kohti parempia aikoja, alkoi korvata staattisen tai syklisen aikakäsityksen ns. uuden ajan alussa ja yhdistyy erityisesti 1700-luvun valistusfilosofian läpimurtoon. Edistysusko yhdisti niin Adam Smithin ja Karl Marxin kuin kapitalistin ja kommunistin, vaikka näkemykset siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan saattoivat poiketa hyvin jyrkästi.
Edistysuskon hiipumisella ei ole suoraa yhteyttä siihen miten maailma on kehittynyt, eikä sitä selitä käsitys, että maailma olisi muuttunut huonommaksi tai vaarallisemmaksi – mitä se ei esimerkiksi lapsikuolleisuuden, elinikäodotteen tai nälänhädän todennäköisyyden suhteen ainakaan ole tehnyt – vaan ennen muuta tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten epävarmuus.
Edistysuskottomuus on siis sekin moniulotteista. Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia.
Meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä meneekö maailma parempaan vai huonompaan suuntaan vai onko se peräti tuhoutumassa. Tällaisessa epävarmuuden maailmassa eläminen ei ole helppoa. Sen ei kuitenkaan tarvitse eikä se saa merkitä antautumista näköalattomuudelle ja toivottomuudelle.
3.10. 2016
(perustuu Kehitysmaatutkimuksen opiskelijoiden 25-vuotisjuhlassa 1.10. pidettyyn puheeseen)
