Venäjän toimet Ukrainassa ja sen kansainvälisen oikeuden vastainen menettely Krimin haltuunottamiseksi, ovat nostaneet perinteiset voimapolitiikan käyttöön liittyvät turvallisuuskysymykset jälleen etualalle. Ne hallitsevat myös eduskunnalle annettavan seuraavan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelua. On tärkeätä että niitä ei sivuuteta ja että ne otetaan myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa asianmukaisesti huomioon, mutta vain näihin keskittyvä turvallisuuspolitiikka olisi äärimmäisen lyhytnäköistä.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteita ei voi tarkastella vain muutaman vuoden tai vaalikauden jaksoissa, vaan vähintään viidentoista ja viidenkymmenen vuoden perspektiivillä. Tässä katsannossa on aivan selvää, että Suomenkin turvallisuuden suurimmat haasteet liittyvät maailmanlaajuiseen kestämättömään kehitykseen.
Meillä voi parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Parhaiten on tiedostettu iImastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden vähenemisen ja muiden ekologisesta kestämättömyydestä kertovien seurausten merkitys. Tiedostaminen ei kuitenkaan ole vielä tae siitä, että kaikki ymmärtäisivät, osaisivat tai edes haluaisivat toimia ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi.
Talouden kestämättömyyden torjunta ei tarkoita sitä, että tärkeintä olisi yrittää palauttaa edellytykset sellaiselle talouskasvulle, joka toisen maailmansodan jälkeisenä täysin poikkeuksellisena kolmisenkymmentä vuotta kestäneenä kautena Euroopassa koettiin. Talouden kestämättömyyden torjunta tarkoittaa sopeutumista olosuhteisiin, joissa talouskasvun näkymät ovat pysyvästi hidastuneet varhaimmin teollistuneessa maailmassa, kuten ne aikanaan tulevat hidastumaan myös nyt ainutlaatuisia kasvulukuja osoittavassa Intiassa ja Kiinassa.
Tämä ei tarkoita nollakasvun tai miinuskasvun tavoittelua degrowth-ajattelun merkeissä, sillä siltä osin kun kasvu perustuu ihmisen tietojen ja taitojen lisääntymiseen ei tälle ole rajoja näköpiirissä. Mutta se tarkoittaa sitä, että tätä kasvupotentiaalia ei enää voi ulosmitata lisääntyvänä luonnonvarojen aineellisena kulutuksena tavalla, joka jatkaisi kestämättömiä luonnonvarojen käyttömalleja ja kulutustottumuksia.
Sosiaalinen kestämättömyys näkyy eriarvoisuuden maailmanlaajuisena kasvuna. Se on johtanut maailman varallisuuden keskittymiseen niin, että rikkain yksi prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maapallon kaikesta varallisuudesta. Vielä räikeämpi tunnusluku on se, miten 62 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin varattomin puolikas koko maapallon väestöstä eli 3,7 miljardia ihmistä.
Tällainen kestämättömän kehityksen jatkuminen on kaikissa muodoissaan kärjistyvä uhka turvallisuudelle. Näkyvin ilmaus tästä ovat Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa jatkuvien sotien tuottamat, myös Pohjolaan heijastuvat pakolaisvirrat ja terrorismi. On kuitenkin huomattava, että vaikka jostain löytyisi sellainen taikasauva jolla nämä sodat ja konfliktit saataisiin välittömästi loppumaan, ei se poistaisi paineita muuttoliikkeisiin. Niitä lisää ilmastonmuutoksen eteneminen, kun mm. aavikoituminen ja merenpinnan nousu pakottavat ihmisiä hakeutumaan pois elinkelvottomiksi käyviltä kotiseuduiltaan.
Sosiaalisen kestämättömyyden muodot ovat myös kuin räjähdysherkkä ruutitynnyri, joka voi johtaa arvaamattomiin kriiseihin ja konflikteihin.
Tällaisessa maailmassa turvallisuuspolitiikka ei voi olla sisäänpäin käpertyvää varautumista, vaan sen tulee olla kriisien ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn suuntautuvaa aktiivista vaikuttamista. Siksi esim. kehitysyhteistyön rajut leikkaukset ovat heikentämässä mahdollisuuksiamme harjoittaa tällaista vaikuttamista, jonka tarve on koko ajan vain lisääntynyt.
Me elämme kasvavan ja jakamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa kestävyyttä ja turvallisuutta ei synny voimapolitiikalla, rajojen sulkemisyrityksillä ja vastakkainasetteluilla vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla monenkeskisellä yhteistyöllä.
Turvallisuuspolitiisessa keskustelussa täytyy silloin olla keskeisellä sijalla myös se, miten Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön ja on valmis antamaan apua muille maille jos nämä sellaisen tarpeessa ovat.
Tämä on ajankohtaistunut nyt, kun Ranska on ensimmäisen kerran vedonnut EU:n Lissabonin sopimuksen 42 artiklan 7 kohtaan, jota Suomessa – ei niinkään muualla – ehkä vähän vääriä odotuksia luoden kutsutaan myös turvatakuulausekkeesi. Sen mukaan:
” Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti.
– Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”
Tämä jatkolause tarkoittaa yhtäältä sitä, että lauseke ei korvaa eikä syrjäytä Natossa olevien EU-maiden sitoumuksia, eli sotilasliiton artikla 5:n mukaista keskinäisen avunannon velvoitetta, ja toisaalta sitä, että Natoon kuulumattomat EU-maat eivät ole tässä sitoumuksessa mukana.
Ranskan vetoaminen Pariisin viime syksyn terrori-iskun jälkeen ensimmäisenä maana juuri tähän artiklaan eikä toiseen, nimenomaisesti terrorismihyökkäyksen mainitsevaan solidaarisuusartiklaan on tärkeä poliittinen ennakkoratkaisu. Näin siitä riippumatta, että sen käytännön merkitys ei juurikaan poikkea siitä mitä apua kaikki EU:n jäsenvaltiot muutoinkin Ranskalle tällaisessa tilanteessa antaisivat.
Artiklan sovellutus ei ole EU:n päätöksentekoa vaan jokainen jäsenmaa päättää itse asianomaisen tukea pyytäneen maan kanssa tarvetta selvitettyään mitä apua ja missä laajuudessa se antaa. Suomen osalta se on tarkoittanut lisäpanosta terrorismin vastaisiin kriisinhallintaoperaatioihin Malissa ja Pohjois-Irakissa.
Artiklan aktivointi on vauhdittanut Suomessa jo Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen käynnistettyä lainsäädäntötyötä sen määrittämiseksi miten ja milloin ja millaisessa päätöksentekojärjestyksessä Suomi voi sotilaallista apua antaa ja sitä itse tarvittaessa vastaanottaa. Selvää on, että päätöksenteko on kummassakin tapauksessa vain ja ainoastaan Suomen valtioelinten käsissä eikä siihen sisälly minkäänlaista automatiikkaa sen enempää avun antamisen kuin vastaanottoamisen suhteen.
Tämä on tärkeä todeta siksikin, että somessa yhä edelleen kierrätetään väärää tietoa jonka mukaan Nato-kumppanuuden puitteissa toissa vuonna allekirjoitettu yhteisymmärrysasiakirja ns. isäntämaatuesta antaisi Natolle tai kenellekään muulle mahdollisuuden tuoda Suomeen aseita tai sotilaita ilman Suomen nimenomaista pyyntöä ja suostumusta.
Suomen puolustus on perustunut ja perustuu jatkossakin omaan kansalliseen puolustusratkaisuun. Sille tärkeä tuki on jäsenyytemme Euroopan Unionissa ja hyvin toimiva kumppanuus Naton kanssa, jolta saamme sellaista tietoa ja harjoittelumahdollisuuksia, jotka palvelevat oman puolustuksemme taitojen ja tehokkuuden lisäämistä.
Osallistumme kumppanimaille avoimeen harjoittelutoimintaan vain tässä tarkoituksessa. Tämä koskee myös niitä harjoituksia, jotka tänä vuonna tuovat amerikkalaisia koneita ja sotilaita Suomeen. Kävi kuitenkin niin, että kun sotilaat ilman riittävää poliittista ohjausta valmistelivat tämän vuoden kansainvälistä harjoitteluohjelmaa he eivät osanneet varautua siihen, että Yhdysvallat markkinoi hävittäjiensä tuloa Suomeen osana Itä-Euroopan Nato-maille tarkoitettua Atlantic resolve -operaatiota voiman osoittamiseksi Venäjälle, johon meillä ei ole tarvtta eikä syytä osallistua. Tapahtunut alleviivaa sitä, että sotilaiden toiminnan tulee aina olla riittävässä poliittisessa kontrollissa eikä minkäänlaisia tietokatkoksia saa valmistelussa syntyä.
Suomen puolustuksen perusratkaisua täydentää mahdollisuus saada ja ottaa vastaan apua jos sitä joskus tarvitsemme. Avun lähteinä voivat olla kaikki YK:n jäsenvaltiot peruskirjan artikla 51 mukaisesti, EU:n jäsenvaltiot Lissabonin sopimuksen 42:7 artiklan mukaisesti ja muut yksittäiset maat ja maaryhmät joilta apua on mahdollista saada.
Näistä ehdottomasti merkittävin on se tuki jonka Suomi tiivistyvän puolustusyhteistyön puitteissa voi Ruotsilta saada ja sille antaa. Tämä kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan yhteistyö ei tähtää kahdenväliseen puolustusliittoon, vaikka sitä mahdollisuutta ei viiden, kymmenen tai parinkymmenen vuoden tähtäyksellä tule poissulkeakaan. Koko ajan laajeneva hyvin käytännöllinen yhteistyö lisää kummankin maan puolustuksen kustannustehokkuutta ja uskottavuutta. Laajentuessaan tulevaisuudessa myös yhteisiin hankintoihin se voi edellyttää jotain sopimuksia siitä miten tällaisia resursseja kriisitilanteissa käytetään, mikä ei vielä tarkoita puolustusliittoa.
Tällaisella avunsaantimahdollisuudella on Suomen puolustuksen ennaltaehkäisevyyttä lisäävä vaikutus, vaikkei meillä meitä tai muita velvoittavaa sotilasliiton tarjoamaa ns. turvatakuuta olekaan. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että absoluuttisia turvatakuita ei ole olemassa.
Suomessa Nato-jäsenyyttä kannatetaan sillä perusteella, että se toisi Suomen tehokkaan turvatakuulausekkeen piiriin. Tällaisella turvatakuulla on merkitystä vain, jos se toimii Suomeen kohdistetun hyökkäyksen ennaltaehkäisevänä pelotteena, joka estäisi Venäjää hyökkäämästä Suomeen.
Osassa Suomen mediaa on käynnissä silmiinpistävän russofobinen läntinen versio trollikampanjasta, jossa Venäjä kuvataan melko suoraan Suomeenkin hyökkäystä hautovana naapurina. Samalla asialla on Lännen Median isolla uutisoima anonyymi Nato-lähde joka pelottelee Suomen ilman Naton suojaa jäävän Venäjän sotilaalliseen etupiiriin ja sen painostukselle alttiiksi.
Ei ole ole lainkaan uskottavaa, että Venäjä mitään tällaista suunnittelisi niin kauan kun sillä ei ole syytä epäillä, että Suomen maaperää käytettäisiin sille vihamielisiin ja uhkaaviin tarkoituksiin. Sekin on syytä todeta, ettei Suomen ja Venäjän suhteissa esiinny tänään mitään vain Suomea koskevia ongelmia, mutta ei myöskään Nato-maita koskevia ongelmia. Siksi Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus palvelee edelleen vakautta Itämeren piirissä.
Suomi noudattaa niitä päätöksiä joita se on itse ollut EU:ssa tekemässä eikä ole hakemassa poikkeuksia Venäjältä tai EU:lta niihin pakotteisiin joita puolin ja toisin on asetettu, mutta tämä ei saa olla eikä ole esteenä yhteyksien ja yhteistyön ylläpitämiselle ja kehittämiselle kaikissa niissä asioissa, jotka eivät näiden pakotteiden piiriin kuulu. On myös todettava, että laajempi alueellinen yhteistyö niin Arktisen neuvoston, Eurobarentsneuvoston kuin EU:n ja Venäjän pohjoisen ulottuvuuden merkeissä toimii hyvin ilman, että kenelläkään on ollut halua tuoda niiden piiriin uusia ongelmia tai vastakkainasetteluja.
On toki mahdollista, että laajempi Suomesta riippumaton sotilaallinen konflikti Itämeren piirissä vetäisi myös Suomen siihen mukaan. Näin varmuudella tapahtuu ainakin silloin, jos Suomi on Naton jäsen. Kuten Matti Vanhanen tuoreessa Ulkopolitiikka-kirjasessaan toteaa ei Nato-jäsenyyden tavoitteena voi olla ”ensi-iskun kohteeksi hakeutuminen mahdollisessa tulevaisuuden kriisissä”. Sitä on kuitenkin Naton jäsenenä vaikeata välttää.
Ydinaseiskun jälkeen ei Naton tuella ole merkitystä, sillä kuolleiden henkiin herättäminen ja tuhottujen kaupunkien jälleen rakentaminen ei kuulu sotilasliiton toimivaltaan. On tietysti mahdollista, ettei joukkotuhoaseita konfliktissa käytettäisi. Mikä olisi tällaisessa tilanteessa Natolta saatavan tuen merkitys? Naton jäsenyyden puoltajat kammoavat ajatusta, että Suomi jäisi taas yksin, kuten talvisodassa.
Kuitenkaan kokemukset sen enempää vuonna 1918 kuin jatkosodan aikana vahvan Saksan suojeluun ajautumisesta eivät ole rohkaisevia. Myös talvisodan aikana Ranska ja Englanti tarjosivat Suomelle apua, mutta kuten tiedämme niin sen ensisijainen motiivi ei ollut Suomen auttaminen vaan Ruotsin malmikenttien haltuunotto, eikä Suomeen asti liiennyt osa joukoista olisi mitenkään muuttanut talvisodan lopputulosta. Ainoa taho, jonka mahdollisen avun voisi arvioida koituvan suoraan Suomen turvaksi on Ruotsi – ja nimenomaan niin kauan kun Ruotsi on liittoutumaton eikä sen puolustus ole liitetty suurempiin strategisiin kuvioihin.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset on aina tehty laajalla parlamentaarisella konsensuksella. Niihin toki sisältyy se, että liittoutumattomuusratkaisua voidaan tarpeen mukaan tulevaisuudessa harkita toisinkin, mutta peruslinjan jatkuva kyseenalaistaminen ei palvele Suomen etua eikä Pohjolan ja Itämeren vakautta. Tämä toivottavasti pitää myös tämän vaalikauden selontekojen valmistelussa.
(Julkaistu Demokraatissa 14.4.)
