Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikka, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.
Suomi on harvoja maita maailmassa, joka ei ole itsenäisyytensä aikana läpikäynyt äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuun ottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali. Mutta melkein kaikki edeltäneestä menneisyydestä kertova arkistomateriaali säilyi arkistoissa ja kirjastojen kellareissa.
Meillä ei Suomessa ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin, että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehtyihin rikoksiin. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.
Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan. Vallanvaihdokset työllistävät melkein aina myös historioitsijoita, joiden on oltava valmiita antamaan tietonsa, osaamisensa ja tutkimustuloksensa niiden käyttöön, jotka näistä vallansiirtoon liittyvistä selvitysprosesseista vastaavat. Samalla on tärkeätä, että historioitsijat eivät liittyisi tällaisiin institutionaalisiin prosesseihin sellaisella tavalla, joka asettaisi heidät edes epäsuorasti tuomarin rooliin.
Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä. Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia ancien regimen jättämiä hyvin konkreettisia jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä, jotka auttavat historian ymmärtämiseen. Suomessa voimme olla jopa ylpeitä siitä, että Aleksanteri II:n patsas on saanut olla rauhassa Helsingin arvokkaimmalla paikalla, mutta pohtia sopii olisiko patsasrauha pysynyt jos kyseessä olisi ollut Nikolai I tai Nikolai II?
Kunnioittava suhtautuminen tällaisiin reliikkeihin on erityisen tarpeen silloin, kun ne mielipiteitä jakavinakin edelleen merkitsevät jollekin väestöryhmälle tärkeätä muistamista. Sodissa kaatuneiden muistomerkkeihin osataan nykyisin jo suhtautua kaikkialla kunnioittavasti ja rajoista riippumatta pitää niistä asianmukaista huolta, kuten Suomessa ja Venäjän lähialueilla puolin ja toisin tehdään. Tämän vaikeudet näkyvät myös Virossa, jossa vanhojen ensimmäisen itsenäisyyskauden muistojen ja muistomerkkien palauttaminen sekä neuvostokauden muistojen purkaminen on ollut tärkeätä ja kiistoja herättävää.
Suomalaisen historiapolitiikan tuntemus on hyvä pohja sen ymmärtämiselle, miksi historiapoliittinen keskustelu näyttää joskus suurestikin poikkeavan Suomenlahden eri puolilla. Aika parantaa historiallisiakin haavoja ja Suomella on ollut enemmän aikaa tähän kuin Virolla, jonka ikävimmät historialliset muistot ovat vielä niin pinnalla, että oman historian käsittely on vaikeampaa ja historiakiistat sen mukaisia. Kun syksyllä tapasin Tallinnassa virolaisia historioitsijoita oli kutsuja lähetettäessä varmistettava, että kaikki kutsutut voivat istua samassa pöydässä keskustelemassa.
Omaa vapaata historiantutkimusta ei Virossa voitu harjoittaa viiteenkymmeneen vuoteen, joten ei ole ihme että lähihistorian purkaminen on vaikeata. Hylkimisreaktio kaikkeen neuvostoaikaiseen historiankirjoitukseen on ymmärrettävää, mutta kenties vähän kohtuutonta. Ainakin Pertti Grönholm laajassa artikkelissaan vuodelta 2007 on käynyt huomattavan nyanssoidusti läpi neuvostoaikaista historiantutkimusta ja kirjoittamista Virossa.
Hän kirjoittaa miten ”Neuvostoliiton luhistuttua vuonna 1991 neuvostovallan aikaista historioitsijoiden ammattikuntaa alettiin pitää uusissa ja etenkin jälleenitsenäistyneissä valtioissa, kuten Virossa, puolueen kuuliaisina propagandisteina ja vallan oikeuttajina. Näkökulma korostui varsinkin, jos historioitsijoita verrattiin henkensä ja terveytensä alttiiksi panneisiin metsäveljiin, sorrettuihin poliittisiin aktivisteihin tai sarkastisiin kulttuurivaikuttajiin. Tällainen rinnastus ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen eikä yleistävyydessään edes totuudenmukainen.”
Tosiasiassa monet historiantutkijan uransa neuvostovallan aikana aloittaneista kirjoittajista ovat nousseet jälleen itsenäistyneessä Virossa merkittäviin asemiin Lennart Meristä alkaen.
Viron historiaa käydään kuitenkin edelleen lävitse vereslihalla. Se on osaltaan johtanut siihen mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset historiantutkijat – Martti Turtola ja Seppo Zetterberg ja vähän allekirjoittanutkin – ovat aktiivisesti osallistuneet jopa edelläkävijöinä Viron historian avaamiseen. Tämä ei ole herättänyt Virossa yksinomaan ihastusta ja erityisesti Turtola on saanut osakseen syvän loukkaantumisen värittämää kiihkeätäkin kritiikkiä.
Historian vaikeimpienkin vaiheiden avoin läpikäyminen verganheitsbewältigungin hengessä on kuitenkin välttämätöntä. Tärkeätä on silloin että kukin ei käy vain omaa historiaansa vaan myös ennen kaikkea naapureiden ja muiden oman maan tilanteeseen vaikuttaneiden historiaa lävitse. Se luo ymmärrystä sille, miksi nykytilaa ja tulevaisuden odotuksia voidaan käsitellä naapurimaissakin eri tavoin. Tässä suhteessa myös Suomen ja Viron historioitsijoiden vuorovaikutuksen lisääminen on tervetullutta.
Tiedämme että virallisen Suomen näennäisen kylmäkiskoisuuden ja varovaisuuden ohi juuri Suomella ja suomalaisilla oli erityinen merkitys Viron itsenäisyyden palauttamiseprosessissa. Suomalaisten ja Suomen on helppo näin ollen myös ymmärtää niitä valintoja, jota Viro on kansainvälisen asemansa suhteen halunnut tehdä ja tukenut tätä valinnan vapautta osallistumatta valintoja koskevaan keskusteluun ja lobbaukseen Virossa. Joskus vain tuntuu siltä, että vastavuoroisesti mekin voisimme odottaa virolaisilta suurempaa ymmärrystä Suomen valinnoille ja ainakin kunnioitusta omalle oikeudellemme arvioida mikä on meille ja meidän mielestämme laajemminkin Itämeren vakaudelle ja turvallisuudelle parhaaksi.
Mikä sitten on oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On kenties helpompi aloittaa toteamalla, millainen sen EI ainakaan tulisi olla. Historiallisista totuuksista ja tulkinnoista ei tule tehdä lainsäädäntökysymyksiä. Ja vaikka pidän valitettavana Turkin edelleen osoittamaa kykenemättömyyttä riittävän avoimesti käsitellä sata vuotta sitten Ottomaanien valtakunnassa jopa yli miljoonan armenialaisen hengen vaatinutta joukkotuhoa, en kuitenkaan pidä hyvänä sitä, että parlamentit tekevät asiasta julkilausumia, puhumattakaan siitä että säätäisivät lakeja siitä miten tätä joukkotuhoa tulisi käsitellä ja mitä nimitystä siitä käyttää.
Tästä syystä vierastan sitä miten presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuessaan kesäkuussa 2011 Viron Vapaussodan muistomerkillä Tallinnassa totesi, kuinka ”Tänäänkin kuulemme vaatimuksia, joiden mukaan meidän pitäisi jättää historia historioitsijoille ja että poliitikot älkööt puuttuko historiaan. Minä olen eri mieltä. Vain poliitikot ja valtion johtajat saavat antaa valtion nimissä arvioita maansa historiasta.”
Niin toivottavaa kuin onkin, että poliitikoilla olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä puhua ja käsitellä historiallisia aiheita, ei heidän tule tehdä sitä lainsäädäntöön eikä valtion arvovaltaan turvautumalla. Se mitä heidän tulee tehdä on pitää huoli siitä, että historiallinen tutkimustyö on riittävästi resursoitua ja että sitä voidaan harjoittaa ilman valtiollista ohjausta. Se ei tarkoita etteikö politiikka voi myös identifioida asioita ja kohteita, joissa tutkimusta tarvitaan eikä sitä, etteikö tätä varten voida perustaa ja rahoittaa erillisiä tutkimusprojekteja, kuten Suomessa on tehty vuosien 1914-1922, myös Viron vapaussotaan osallistumisen kattavan sotasurmat-hankkeen merkeissä.
(Lyhennelmä Tuglas seuran vuosikokouksessa 3.3. 2016 pitämästäni puheesta)
