Euroopan parlamentti jakaa vuosittain Saharov-palkinnon toiminnasta mielipiteen vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämän johdosta Eurooppa-tiedotus järjesti tänään seminaarin, jonka avauspuhujana minun piti olla otsikolla ”Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet”. Äänen vieneen flunssan takia en kuitenkaan tilaisuuteen päässyt, mutta tässä se mitä oli tarkoitukseni siellä sanoa:
Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.
Ihmisoikeuksien periaatteita voi hakea toki jo hyvin varhaisilta ajoilta ja niin filosofien kuin uskonnollisten johtajien kirjoituksista. Englannin Magna Carta vuodelta 1215 mainitaan yhtenä virstanpylväänä, kuten myös brittiparlamentin 1679 hyväksymä Bill of Rights.
Vuotta 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.
Mikään näistä ei kuitenkaan vielä ollut universaalinen. Ihmisoikeudet eivät olleet naisten oikeuksia, ne eivät kieltäneet orjuutta ja pyrkivät ennen muuta varallisuutta omaavan porvariston oikeuksien varmistamiseen suhteessa monarkkiseen vallankäyttöön.
Modernin universaalisen ja mihinkään ryhmään poikkeuksia kohdistamattoman ihmisoikeuskäsityksen kärkisaavutus on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948. Ihan yksimielisesti sitä ei silloinkaan hyväksytty: kahdeksan maata, mm. Neuvostoliitto, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää. Silloin pidättäytyneistä ehkä vain Etelä-Afrikka voisi hyvällä omallatunnolla tänään äänestää sen puolesta.
Sittemmin on ihmisoikeuksista tehty monia muitakin alueellisia ja maailmanlaajuisia sopimuksia, joista osa on oikeudellisesti sitovia.
Viimeisimpinä vuosikymmeninä on kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi tehdä uusia sopimuksia tai saada vanhojen sopimusten sitoutumuksia uudelleen vahvistetuksi. On kyseenalaistettu, kykenisikö YK:n yleiskokous enää tänään hyväksymään ihmisoikeuksien julistusta, jos se nyt ensimmäistä kertaa tulisi äänestykseen.
Maailmanlaajuisessa ihmisoikeustoiminnassa on kieltämättä ristiriitaisia trendejä. Olemme joutuneet samanmielisten maiden kanssa yhä useammin puolustamaan ihmisoikeuksien yleismaailmallista luonnetta, erityisesti keskusteltaessa naisten tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.
Siten on aiheellista kysyä, onko maailman ihmisoikeustilanne alkanut taas luisua huonompaan suuntaan?
Näen kuitenkin, että tämäkin itse asiassa kertoo siitä, että ihmisoikeuksissa on tapahtunut edistystä. Aiemmin monet valtiot olivat valmiimpia hyväksymään päätöslauselmia ja sopimuksia ihmisoikeuksien vahvistamisesta sen vuoksi, että eivät erityisemmin uskoneet joutuvansa niiden täytäntöönpanosta vastaamaan. Nyt ne ovat havainneet, että näin ei ole, vaan kansainväliset sopimus- ja valvontajärjestelmät ovat vahvistuneet. Sopimukset jäävät yhä harvemmin kansalaisten käytännön elämän kannalta merkityksettömiksi teksteiksi ja niiden rikkomuksista saattaa joutua vastaamaan mahdollisesti jopa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.
Tähän on vaikuttanut myös se, miten kansalaistoiminta on laajentunut sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Sekä perinteinen että uusi, sosiaalinen media puuttuvat myös aktiivisemmin ihmisoikeusloukkauksiin, joiden piilottaminen ja vastaavasti niihin reagoimatta oleminen on käynyt aikaisempaa vaikeammaksi.
Perustellusti voi ja pitää kuitenkin kysyä, miten on kaikkien Euroopan Unionin jäsenmaiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin toteutunut.
Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotoa. Olen ollut lukemattomissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia käsittelevissä kokouksissa, joissa kaikki puhujat yleensä keskittyvät joidenkin muiden maiden ihmisoikeuspuutteisiin, mutta harva on halunnut tuoda esiin niitä ongelmia, joita perus- ja ihmisoikeuksiin liittyy puhujan omassa maassa.
Uskottavuus edellyttää, että kotikenttä on kunnossa. Suomalaisina kerromme mielellämme ja perustellusti saavutuksistamme esim. sukupuolten tasa-arvon suhteen, joka on keskeisin tekijä sille, että Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi. Samalla on kuitenkin tärkeätä tuoda esiin, että myös meillä Suomessa riittää parannettavaa, ikävimpänä esimerkkinä naisiin kohdistuva väkivalta, jonka määrään myös kansainväliset ihmisoikeuselimet ovat kiinnittäneet huomiota.
Myös kahden tärkeän ihmisoikeussopimuksen, vammaisten oikeuksien sopimuksen ja ILOn alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan konvention ratifiointi tai voimaansaattaminen on kesken, mihin on kiinnitetty aiheellista huomiota.
Uskottavan ihmisoikeuspolitiikan on myös oltava johdonmukaista. Tässäkin on paljon korjattavaa. Olisi siten perusteltua, että esimerkiksi Saudi-Arabian tai Israelin ihmisoikeustilanteeseen kiinnitettäisiin yhtä paljon huomiota kuin Iranin tai Venäjän.
Pakolaiskriisi mittaa Euroopan ihmisoikeuspolitiikan tilaa, kaikissa maissa, eikä kuva suinkaan ole aina rohkaiseva, eikä kyse ole vain Unkarista tai joistain muista itäisen Euroopan maista, kyse on myös Suomesta ja siitä, millaiseen viiteryhmään olemme nyt itsemme asettaneet.
Monet kansainväliset palkinnot ovat usein jättäneet sen mielikuvan, että vähintään yhtä tärkeätä kuin huomionosoituksen antaminen palkitulle voi olla huomion hankkiminen antajalle. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Saharov-palkinnon osoittamisessa pyritään maksimaaliseen, tasapuoliseen ja uskottavaan vaikuttamiseen ihmisoikeuksien hyväksi.
19.10.2015
