Sipilän hallituksen sata päivää ovat jo merkittävällä tavalla muuttaneet, jos ei vielä Suomea, niin ainakin Suomi-kuvaa. Hallitus on haastanut palkansaajajärjestöt päätöksillä ja esityksillä, jotka sivuuttavat työmarkkinoilla vakiintuneet toimintatavat ja voivat olla perustuslain ja Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten vastaisia. Tällainen on Suomessa ennennäkemätöntä, mutta sille löytyy kansainvälisiä esikuvia.
Ensimmäisinä tulevat mieleen 80-luvulla Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin uusliberalistisia aatteita toteuttaneet hallitukset Englannissa ja Yhdysvalloissa, jotka lähtivät hakemaan selkävoittoa ammattiyhdistysliikkeestä. USA:ssa ay-liike oli jo lähtökohtaisesti heikko, mutta avainryhmät saattoivat sielläkin joskus aiheuttaa hämminkiä. Kun Reagan laittoi suhteellisen hyvinvoivat lennonjohtajat järjestykseen se ei ainakaan hänen suosiotaan vähentänyt.
Britanniassa ay-liikkeen asema oli paljon vankempi. Maan talous ja kilpailukyky olivat laskukierteessä eivätkä ammattiiiitot nätisti sanottuna olleet ihan syyttömiä tähän. Ammattikuntapohjaiset liitot olivat kyenneet ylläpitämään paljon järjettömän tuntuisia, työprotektionistisia ja tuottavuudelle tuhoisia käytäntöjä, joten myös Thatcher pystyi nojautumaan jonkinlaiseen yleiseen tukeen uudelle työmarkkinalainsäädännölleen.
Tuskinpa kolmen S:n hallitus erityisen tietoisesti on halunnut jäljitellä Thatcheriä, vaikka rautarouva kuuluukin varapääministeri Soinin kolmen poliittisen esikuvan joukkoon. Tilanne Suomessa on myös tyystin toisenlainen kuin Englannissa, missä Thatcherin uudistukset itse asiassa paljolti tarkoittivat pohjoismaisten työmarkkinakäytäntöjen omaksumista.
Siihen miten Suomi sotien jälkeen kehittyi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on sopimusyhteiskunnan toimintamallilla ja työmarkkinaosapuolten kolmikantayhteistyöllä valtion kanssa ollut hyvin keskeinen osuus. Eihän sekään aina ole toiminut ja tuottanut parhaita mahdollisia tuloksia, mutta kokonaissaldo on ehdottoman positiivinen, eikä ammattiliittoja voi myöskään syyttää siitä talouden ahdingosta, johon maa on ajautunut.
Suomen hintakilpailukyky ei ole sillä tavoin jäänyt jälkeen esim. Ruotsista tai Saksasta, että se olisi suurin ongelmamme. Siksi Suomen talouden ongelmat eivät ratkea hintakilpailukyvyn viiden (eikä viidentoista tai viidenkymmenen) prosentin parantamisella työvoimakustannuksia ja palkansaajien etuisuuksia leikkaamalla. Se että Sipilä on sentään luopunut absurdista ”tuottavuusloikka” hokemastaan ei kuitenkaan jättänyt jäljelle talouden pelastamisen kannalta paljoakaan parempaa analyysiä.
Hallituksen esitykset tarkoittavat liki kolmen miljardin tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille. Se on todennäköisesti enemmän kuin EK villeimmissä unelmissaankaan uskalsi toivoa. Jos tämä siirtyisi sellaisenaan vientituotteiden alempiin hintoihin – mikä on rohkea olettamus – ei se välttämättä lisää vientituotteittemme kysyntää juuri lainkaan. Se että hallitus samalla kurittaa julkisen sektorin työntekijöitä, joihin se helpommin pääsee käsiksi, ei myöskään tähän auta, se vain palkkaleikkausten kanssa vähentää kotimaista kysyntää ja vahvistaa talouden taantumakierrettä.
Karu totuus on, että suomalainen vienti ei vedä koska emme osaa tehdä emmekä myydä sellaisia tuotteita, joilla olisi maailmalla kysyntää. Mikään hallituksen esittämistä toimista ei liioin tuota tähän parannusta, vaan päinvastoin pahentaa tilannetta koulutukseen ja tutkimukseen suunnattujen leikkausten kautta. Pitäisi myös löytää oikeat lääkkeet siihen, miksi sekin innovatiivisuus joka näkyy Suomessa startup-yritysten ilahduttavana lisääntymisenä päätyy niin herkästi lopulta ulkomaille, minne sekä voitot että työpaikat valuvat.
Iso osa suomalaisista on jo valtamedian suosiollisella tuella saatettu nielemään kaikki nämä karvaat lääkkeet sillä perusteella, että julkisen talouden velkaantuminen on saatava pysäytettyä. Lähtökohtana on annettu väite ns. kestävyysvajeen edellyttämistä kuuden miljardin leikkauksista. Tämä summa ei kuitenkaan ankkuroidu mihinkään taloustieteen osoittamaan totuuteen, mutta on sen käyttäjille hyvä peruste toteuttaaa ideologisesti motivoitua ohjelmaa vähentää julkisen sektorin työpaikkoja kymmenikllä tuhansilla, kuten Sipilä poikkeuksellisesti myös ennen vaaleja kertoi.
Syömävelan kasvua ei toki loputtomiin voi jatkaa vaikka suhdannepoliittisesti se olisi alemmalla velka-asteella nytkin perusteltua. Siksi myös SDP on nähnyt tarpeelliseksi julkisen talouden tasapainottamisen, vaikka ei esitettyä laajuutta, aikataulua saatikka kohdentamistapaa hyväksykään. Se mikä ei ole perusteltua on, että tuottavaa omaisuutta myydään pois jotta lyhennettäisiin käytännössä nollakorolla saatavaa lainaa. Samasta syystä ei tulisi nytkään jättää tekemättä niitä infrastruktuuri- ja muita investointeja, joilla on todellista merkitystä tuottavuuden nostamiselle, tulevalle kilpailykyvyllemme ja velkakestävyydelle.
Palkansaajajärjestöjen reaktio hallituksen esityksiin ensi perjantaiksi suunnitellun mielenosoituspäivän merkeissä on hyvin ymmärrettävä ja perusteltu, jos haluamme pitää kiinni demokraattisen oikeusvaltion keskeisistä järjestäytymisoikeutta ja sopimusvapautta koskevista periaatteista.
Palkansaajajärjestöt eivät kuitenkaan voi käydä menestyksekästä kamppailua tässä tilanteessa vain mieltä osoittamalla ja lakkoilemalla. Sosialidemokraattisen opposition tulisi nyt, kernaasti yhdessä muiden oppositiopuolueiden kanssa, kyetä esittämään sellainen sekä työmarkkinoilla ratkaistavat ja niiden uudistamiseksi että julkisen talouden vahvistamiseksi tarpeelliset asiat kattava vaihtoehtoinen etenemistapa konkreettisine toimineen – kutsuttiin sitä sitten yhteiskuntasopimukseksi tai miksi muuksi tahansa – joka on niin toimiva ja uskottava sopimusyhteiskunnan vahvuuksiin perustuva vastaus talouden haasteisiin, että sille eivät sen enempää palkansaajajärjestöt kuin hallituskaan voi sanoa ei. Ei ainakaan, jos todella kantavat huolta Suomen selvitymisestä ja hyvinvointivaltiomme tulevaisuudesta.
Tällaisen vaihtoehdon täytyy väistämättä sisältää myös vaikeita ja kipeitä asioita, osin myös niitä joita hallituskin esittää. Tämä on tietysti helppo sanoa mutta vaikeata tehdä. Vaikka sekään ei kaikkea ratkaisisi olisi sen suurin ennalta vaikeasti arviotava etu luottamus, jonka se onnistuessaan voisi palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, josta se nyt on pahasti hupenemassa, eikä se voi palautua kuin oikeudenmukaisiksi mielletyillä ja eriarvoisuutta vähentävillä, ei niitä lisäävillä ratkaisuilla.
12.9. 2015
