Search Results for: witting

Erkki Maasalo, Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943, Pilot-kustannus, 347 s., Tampere 2007

1193745235_witting.jpgMissä on Witting?

Suomen ulkopolitiikkaa välirauhan ja jatkosodan aikana hoidettiin hyvin keskitetysti pienessä ryhmässä, johon kuuluneet valmistelivat ja sopivat asioista ja ratkaisuista valtiosäännön muotoseikat sivuuttaen ja useimmiten vain disinformaatiota muille jakaen. Tähän piiriin kuuluivat presidentti Risto Ryti, pääministeri Jukka Rangell (hallituksen vaihdoksen jälkeen hänen seuraajansa Edwin Linkomies), puolustusministeri Rudolf Walden, ulkoministeri Rolf Witting (ja hänen jälkeensä Henrik Ramsay) sekä tietenkin marsalkka Mannerheim. Tämän ryhmän ulkopuolelta lähinnä vain sosialidemokraattien johtaja Väinö Tanner  sekä hallituksessa että sen ulkopuolella ollessaan  oli samalla tavoin osallinen päätöksiin, tai ainakin niistä tietoinen.  Kun sitten sodan jälkeen oli tarve hakea sotasyyllisiä, muodosti tämä ryhmä  poisluettuna erikoissuojelukseen otettu Mannerheim  luontevasti syyllisiksi haluttujen ydinryhmän.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Witting olisi myös päätynyt syytettyjen penkille, ellei hän olisi lokakuussa 1944 kuollut sydänkohtaukseen 65-vuotiaana. Hän oli joukosta se, jolla oli eniten vihamiehiä jo sodanaikaisessa eduskunnassa ja sen ulkoasianvaliokunnassa. Valiokunnan enemmistön osoittama selvä epäluottamus tietoa pantannutta ja saksalaissuuntauksen ruumiillistumana pidettyä Wittingiä kohtaan sinetöi sen, ettei hän enää maaliskuussa 1943 voinut jatkaa Linkomiehen hallituksessa.

Hallituksen sodanaikaisesta sisärenkaasta kaikki muut paitsi Rangell ja Witting ovat joko itse kirjoittaneet muistelmiaan tai olleet useimpienkin tutkimusten kohteena. Tämän vuoksi tartuin mielenkiinnolla Erkki Maasalon Rolf Wittingistä juuri sodanaikaisena ulkoministerinä kertovaan uuteen kirjaan. Kirjan luettuani joudun toteamaan, ettei se lisännyt oikeastaan millään tavoin tietämystäni sodanaikaisesta ulkopolitiikasta eikä myöskään avannut siihen mitään uutta näkökulmaa. Vielä suurempi pettymys oli, että myös henkilökuva Rolf Wittingistä jää yhtä utuiseksi ja etäiseksi kuin aikaisemmin.

Kirja ei pyri olemaan mikään kokonaiselämäkerta ja tyytyy käymään vain hyvin kursorisesti läpi Wittingin varhaisemmat elämänvaiheet ennen hänen ulkoministeriyttään. Tuntuu kuitenkin siltä, että senkin ymmärtämisen kannalta laajempi taustoitus olisi ollut avuksi. Sodanajan politiikan kannalta ei Wittingin uralla merentutkimuslaitosta johtaneena professorina ole merkitystä, ehkä ei hänen pääjohtajuudellaan Helsingin Osake-Pankissakaan, mutta sen sijaan toiminta RKP:n kansanedustajana 20-luvulla sekä lyhyet ministeripostit Ingmanin ja Svinhufvudin kakkoshallitusten kulkulaitosministerinä ja vielä enemmän Kivimäen hallituksen apulaisulkoministerinä olisivat olleet avuksi. Nyt Maasalo ei esimerkiksi kerro sellaistakaan asiaa kuin mikä oli Kivimäen ykkös- ja kakkosulkoministerin työnjako.

Erkki Maasalo tunnustautuu koskiveneteorian kannattajaksi. Kyseessä on jalostettu versio jo ammoin upotetusta Suomen sodanaikaista asemaa ja politiikkaa kuvaavasta ajopuuteoriasta, jossa passiivisen ajelehtimisen asemesta soudettiin kovaa ja aktiivisesti vuolaassa virrassa karikoita menestyksekkäästi vältellen, mutta yhtä kaikki olosuhteissa, joissa varsinaista omaa valintaa ei ollut, eikä ainakaan parempia kuin mihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämä ei kuitenkaan ole johtopäätös, johon Maasalo olisi tällä tutkimuksellaan päätynyt, vaan se on työn annettu lähtökohta. Siksi koko kirjakin on periaatteessa laajasta lähdeaineistostaan huolimatta rakentunut tätä annettua tulosta tukemaan. Asenteellista otetta alleviivaavat sopivien kohtien kursivoinnit ja huutomerkit.

Lähdeaineiston periaatteellisesta laajuudesta huolimatta Maasalo käyttää sitä valikoiden. Hän viittaa usein tutkimuskirjallisuuteen ja sen tulkintoihin tavalla, johon viitatun teoksen kirjoittajalla saattaisi olla ehkä huomautettavaa. Lähdekritiikkiä ei esiinny kuin yhdessä kohdassa, jossa Maasalo huomauttaa, että Washingtonin ja Lontoon tiedot syksyllä 1942 Suomessa kasvaneesta Wittingin arvostelusta olivat peräisin yhdestä ja samasta rauhanoppositiolähteestä. Voi olla, mutta ikävä kyllä tämä jää ainoaksi kohdaksi jossa Maasalo esittää mitään lähdekritiikkiä. Lähteiden käytössä herättää huomiota epätasapainoisuus. Siten esimerkiksi Wittingin esiintymisiä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa selostetaan useissa kohdin viittaamalla vain Ruotsin Helsingin lähettiläs K.I. Westmanin Tukholmaan lähettämiin raportteihin.

Vakavin puute kirjassa on kuitenkin se, miten Rolf Witting, vaikka esiintyykin joka sivulla, jää kuitenkin ihmisenä ja toimijana lähes pelkäksi nimikyltiksi, eräänlaiseksi mustaksi laatikoksi. Miten hän kantansa muodosti, mikä niissä oli hänen omaa vakaumustaan ja mitä muiden panosta? Kysymys nousee esimerkiksi siinä, kun Maasalo lyhyessä alaluvussa ”Humaani Witting” esittää inkeriläisten avustamisen ja Suomeen siirtämisen 1942 Wittingin ansioksi  ilman sen parempia perusteita kuin että hän ulkoministerinä allekirjoitti ulkoministeriön asiaa sivunneet kirjeet, mutta Pekka Nevalaisen tutkimus (jota ei kirjan lähdeluettelossa ole) inkeriläisestä siirtoväestä Suomessa ei mainitse ulkoministeriä muuta kuin viestinvälittäjänä koko asiassa, eivätkä välitetyt viestitkään erityisesti humanismista kertoneet. Vielä suurempi puute on, että koko sodanaikaisen ulkopolitiikan johdosta Wittingiä ei ole saatu esiin minään erillisenä toimijana, mutta ehkä se selittyy sillä että tekijän näkökulmana on ikään kuin ollut ottaa koko ryhmä kollektiivina suojelukseensa.

Lokakuu 2007

The Role of Soft Power in EU Common Foreign Policy. International Symposium on Cultural Diplomacy Berlin 30.7. 2009

 
As a historian I always stress the importance of knowing one’s history, because those who do not know where and how they have arrived to where they are now, will not know how to move forward either. Thus, paradoxically, the less you know and understand history, the more likely you are unwittingly to become a prisoner to it. 
 
It is my central thesis that, for many reasons, we have arrived at a turning point in history, where much of what was once relevant and applicable in conducting foreign policy and managing international relations, has know become irrelevant and even dangerous.
 
For several centuries world politics have been analysed and conducted on the basis of a Westphalian world order, supposedly created in 1648 by the Treaty of Westphalen – where sovereign actors – originally sovereign rulers rather than sovereign nations states – were the sole actors who counted, or had the right to be counted. 
 
Today in a globalizing world characterised by growing interdependence the whole concept of absolute sovereignty is becoming more and more a theoretical construction as interdependence has inevitably eroded its foundation. 
 
Many people have tried to analyse and define globalisation, but most of them overlook the growth of the world’s population as a central factor in globalisation.  It is, to my mind, the most obvious reason why we are today living in a world where interdependence – like or not, in both thing good and bad, is a reality that no-one can escape. This applies to all and any countries, big or small, armed with nuclear weapons or not, and irrespective of whether they embrace globalisation or would want to opt out of it. 
 
For many years now I have been trying to wake people up about the challenge that population growth entails by telling them, that the world’s population was 2,3 billion when I was born after WW2, and it was 6 billion when I first started to use this comparison not too long ago, gradually revising it to 6,3 billion. But when I a few weeks ago had reason to check the figures I found put that the correct figure was 6 929 326 155, as of 8 AM last Monday – give or take a 150 million, depending on your source. And although demographers now forecast that this growth has begun to even out the number of people on earth will reach at least nine billion before we will have attained zero global population growth. 
 
This has enormous consequences for how mankind interacts with its natural environment. We have only very recently become aware of how unsustainably we have managed our natural resources since the start of the industrial revolution a few centuries ago, neither recognizing the depletion of non-renewable resources nor managing renewable resources so as to safeguard their reproduction. This awareness has been largely brought about by climate change, which is the number one challenge to our security and survival in the world today.
 
It may be that, even at best, we have only a few decades time in which to adapt our behaviour to the exigencies of ecologically, socially and economically sustainable development. I ask you to bear this in mind, not only because our failure to adapt will make any deliberations on soft or hard power irrelevant in the long run, (this is meant in a more profound sense then Keynes’ well-known reminder that, in the long run, we are all dead), but also because it is centrally relevant to arguments about the relative merits and efficiency of hard and soft power.
 
I do not know, nor do I think anyone else can know for certain, whether we can achieve this sustainable balance in time to save the world or not. But what I do know is, that if we can achieve this, hard power of the military kind will not have played any positive role in bringing it about, whereas soft power may have had quite a significant part in it.
 
Military Power ain’t what it used to be

For the purpose of my subject today it is important to recognize, that what was still possible and workable in a world with a few hundred million or even with 2 billion people is no longer of use in a world with 6,9 billion people, let alone with more than 9 billion. This undermines one of the defining features of the Westphalian order, namely the use of power politics, including resorting to war to further you national interest to and gain advantage at the cost of other nations or the environment.
 
In history many nations have sought to gain advantage at the cost of others. This has taken place by occupying their agricultural land, grabbing their raw material sources, stealing their accumulated wealth and/or making them into slave labour for your profit. Advantage has also been sought through thoughtless destroying of the ecological environment and moving on to other locations once this was done. 
 
Leaving all moral and ethical considerations aside one cannot deny that this way of furthering one’s national interest, and the power politics used as its instrument, could, in many cases bring benefits for limited periods of time anyway – limited, because no empire in history has lasted for ever. But the complex nature of today’s post-industrial societies make reliance on military power and force more and more unproductive as software and knowledge, rather than hardware and muscle power, are the key to success and well-being. 
 
In addition one must also recognize how Weapons of Mass Destruction – not only nuclear weapons, but also biological and chemical weapons – have changed the scope and context of power politics. We have become much too proficient in sowing destruction with WMD for these weapons ever to be used as a rational instrument, without putting your own existence in peril at the same time. But even without resorting to WMD also the development of so-called conventional weapons has drastically changed the nature of war. If the aim of power politics is to defend civilians and society then it has been progressively failing as casualties in today’s wars mainly affect those not in uniform. Of all casualties in the First World War less than 30 % were civilians, the Second World War already about 65 %, in the Vietnam war perhaps 90 % and in the Lebanese civil war 98 %. 
 
I sincerely hope that we in Europe understand better than many other the profound nature of this change and the limits to hard power politics, and I would also argue that there is quite a lot of substantial evidence to support this statement.
 
A statement such as this, of course, instantly identifies me as one of the weakling Europeans from Venus that Robert Kagan in his 2003 bestseller ”Of Paradise and Power; America and Europe in the New World Order” castigated, comparing us unflatteringly to the Americans from Mars, who understand, that the world is a jungle rather than a garden and that to survive we need hard-nosed realism and reliance on power politics so as not to let down our guard. As Kagan put it:  ”It is time to stop pretending that Europeans and Americans share a common view of the world, or even that they occupy the same world”.
 
As Kagan quite correctly wrote, the U.S. is quicker to use military force, less patient with diplomacy, and more willing to coerce (or bribe) other nations in order to get a desired result. Europe, on the other hand, places greater emphasis on diplomacy, takes a much longer view of history and problem solving, and has greater faith in international law and cooperation. 
 
As a European I can regard this as a compliment, even if Kagan did not mean to flatter us. He makes it clear, that this is in his opinion not due to any moral superiority or a reflection of inherent differences in national character, but rather a consequence of the fact that Europe no longer has the same kind of power that the US can use, and therefore has been obliged to make a virtue out of necessity. Europe believes in multilateralism because it has no choice. The ”UN Security Council is a substitute for the power they lack,” he writes, also deriding Europeans for hypocrisy in running down their own defence while enjoying the protection of American military power and criticizing it at the same time.  
 
Since then the neo-cons have been chastened by the appalling blunders in Iraq and have grudgingly learnt to recognize, that unilateralism and military power alone do not deliver sustainable solutions anywhere. After the Bush-Cheney people were booted out of power multilateral cooperation and soft power are no longer dismissed as sissy stuff by the White House. With the Obama administration in office, the transatlantic divide no longer looks as dramatic as it did during the days of the Iraqi war.
 
The divide is undeniable, but it was and is not as clear-cut as it has been made out to be. There are many people on both sides of the Atlantic who during the Bush years felt more at home with the views and policies of the other side – Tony Blair being the obvious European example – and not even the most pronounced protagonists denied the importance of hard or soft power respectively, but differed more on evaluations as to their effectiveness and on how and in what proportion they can and should be deployed.
 
Having said this it is also necessary to remember, that notwithstanding all the huge resources – economic, human, military – which Europe and the USA combined have at their disposal, and even if there no longer is a Soviet-Union challenging this duopoly, we are not the only actors who count. On the contrary we have to recognize that no global governance can be achieved without the full participation of all the important players in what used to be called the Third World. Hence the emergence of the G 20 as the most relevant of all the different G-fora.  
 
This has been a long but hopefully relevant introduction to the subject at hand, stating that hard power is not what it used to be, and that hard and soft power are not contradictory to each other, certainly not for the European Union and its member states.
 
But what do we actually mean when talking about hard and soft power? The instantly accessed Wikipedia says ” Soft power is the ability to obtain what you want through co-option and attraction. It is in contradistinction to ’hard power’, which is the use of coercion and payment”, while Joseph S. Nye, has also used a slightly different definition, saying that America’s soft power is in its ”ability to attract others by the legitimacy of U.S. policies and the values that underlie them”. I am not too happy with either of these definitions, as they are both prisoners to outdated concepts of power politics, but the more common Wikipedia definition is clearly less satisfactory in this respect. Nye’s definition at least refers to legitimacy and values and actually implies, that while hard power may get others to do what you want it will, neither increase your attractiveness, legitimacy nor the adoption of your values. This can be condensed in the conclusion, that neither hard nor soft power can be assessed without also knowing and evaluating the aims and goals of their use.

Hard and soft power in the EU
 
While the European Union is not a military super-power or even a lesser one, nor does it have any plans or need to become one, all the member states of the European Union do employ national armies. The military capabilities of the EU countries are increasingly oriented towards crisis-management operations and not towards traditional territorial defence. There is, however, one odd man out and it is my country Finland, where conscription and territorial defence are still the basis of our defence, even if this has not prevented us from being one of the top contributors to international peace keeping operations, particularly in relation to out population. 
 
Not all members of the European Union are in Nato and almost all Nato- and non-Nato members are content to leave it at that, accepting the need for close cooperation but keeping the two organisations separate. More important is, that all of the EU member states are without exception full participants in the EU’s Common Foreign and Security Policy as well as in the ESDP, European Security and Defence Policy. Ireland is not really an exception as the guarantees it was accorded recently to get it to ratify the Lisbon treaty do not make the county’s status vis-a-vis the ESDP any different from that of all the other countries’, save perhaps that of Denmark, which is now trying to rid itself of the four exceptions it was granted when the previous amendments to the treaties encountered difficulties with the Danish electorate.
 
So the European Union does also have hard power in the form of its military crisis management capabilities that can be employed collectively, up to 60 000 troops based on the headline goals adopted in Helsinki already ten years ago – on paper anyway – including the rapid deployment Battle Groups of which two are in stand-by readiness at all times. And, incidentally, this progress has not been impeded by the fact the the new Lisbon treaty has not yet come into force, as almost all provisions in the treaty on ESDP have been implemented already, with, for example the European Defence Agency in operation for many years now.
 
But this hard power does not, nor should it, define the EU’s role. On the contrary, the EU as an international organisation of a sui generis kind – less than a federal state, but with a large degree of super-national decision-making and pooled sovereignty that no other international organisation has – is also unique in its capacity to bring to international crisis-management tasks a comprehensive variety of different instruments which no other international organisation or nation state can match: its military crisis management capabilities continue to be enhanced, but at least as important and in many instances more important are its wide-ranging civilian crisis management capabilities, which have been developed on the basis of a similarly adopted headline goal for civilian crisis management, including police, rescue teams, judiciary experts, and the resources available for economic aid, trade and so forth; capabilities which need to be deployed together and be well coordinated.
 
Nor should we overlook what is perhaps the most powerful instrument in the EU’s arsenal: the so-called European perspective of membership in the European union it can offer to countries in its neighbourhood. The EU is, after all, arguably the most successful peace project in world history, having put to an end the sceptre of war between its members states, who have between them started two world wars and countless lesser ones. 
 
Each time new countries have joined the European Union this sphere of peace and stability has also been extended. This has been a powerful incentive for many countries to opt for opening accession negotiations. This is evident in the Western Balkans, where the European perspective has already contributed to enhanced stability and in finding peaceful solutions to unresolved conflicts. And while the problems of Cyprus have not been solved, and one can argue that enlargement to the island should have waited until there was a comprehensive solution accepted by all parties, with Cyprus in the Union and Turkey seeking to join it has meant, that no-one any longer seriously entertains the notion that the conflict could be solved by military means.
 
There are geographical limits to how far the European perspective can be extended, and countries beyond the geographical boundaries of Europe should not be mislead to expect, in the Caucasus for example, that they could one day members of the European Union. But even for these countries partnership and cooperation agreements with benefits for their economies and trade and support for their democracy and rule-of-law are soft power instruments that can be employed for mutual benefit.
 
There are three ways in which the EU can nullify the positive potential of the European perspective and effectively disempower itself.
 
Firstly, by drawing its shutters an declaring that the limits of enlargement have been reached, closing the door on those European countries who wish to join and fulfil all the criteria. That is why I think that to saying no to Turkey on principle is acting against Europe’s own interest.
 
Secondly, by seeking to build unequal treaty relationships and/or seeking to draw countries into its own sphere of influence by excluding others. It is important that Europe acts openly, with no hidden agendas, and that we convince others by our words and deeds that we have no other interest than seeing peaceful and stable democratic countries as our neighbours with whom we can trade and cooperate on an equal basis.
 
Thirdly, by not living up to the values it preaches and the standards it sets for others. The fact that the EU has members states like Bulgaria, Italy or Romania seriously damages our credibility when trying to further good governance, human rights and democratic values in our neighbourhood, or the world at large. [Granted, it may perversely increase the attraction of the European perspective for those who are worried about the potential negative effects of EU legislation for old elites and/or new oligarchs.]
 
There is a sine qua non for any influence the EU may hope to exert, with any kind of power, hard or soft. That is of course that the EU needs to be able to take the decisions necessary and talk with one voice and implement a single common policy. The EU cannot deploy military or civilian crisis management instruments or take any relevant decisions on CFSP without unanimity. While the Lisbon treaty, when it hopefully is finally adopted, will bring concrete benefits to the management of the EU’s CFSP, namely the external service and amalgamating the posts of High Representative and the Commissioner in charge of external relations, putting an end to the rivalry between the two which has seriously hampered the EU in the past, it will not change this basic fact, that the EU has to have unity to be able to conduct any foreign policy and use the instruments at its disposal.
 
In this respect the situation has actually vastly improved, which I was able to observe at first hand when sitting as foreign minister on the EU’s General Affairs and External Relations Council for a period of seven years. I find that there is a growing recognition, that for the EU to be taken seriously by any one and for our policies to have any effect on other actors, we need to agree on a a common policy and also not undermine it by actions of national governments not in line with the common policy.
 
This has not always been the case, nor is it automatically the case today either. European relations with Russia has been a difficult issue where member states interests vary considerable and reaching and holding on to common positions has been particularly challenging, but all the more important as Russia is always quick to exploit any differences to its own advantage. But even with Russia the EU has made some, or some might even say considerable, progress on better keeping its act together.
 
One area where Europe has been relatively successful in acting coherently is the Middle East. While positions do still differ, it has been my experience that when the stakes are high enough the EU does somehow deliver. This was evident during the War in Lebanon in the summer of 2006, during Finland’s EU-presidency, which was the first crisis in the region where strong expectations were directed towards the EU in bringing an end to the fighting and making peace. The US as the traditional power broker in the ME – not because its regarded an honest broker, but because its the only player that can put effective pressure on Israel – was for several reasons unable to take the lead and this role fell on the EU. Happily, by and large we were able to deliver, both on the political front and then in deploying the new UN force to replace the discredited and weak old UNIFIL operation. I vividly recall some of our long crisis meetings where the members states initial views looked almost incompatible, but where at the end of the day we were able to agree on our decision unanimously. This was because everyone recognized, that the EU would lose all its credibility and make itself irrelevant if we come out of the meeting with no common position.
 
Obviously soft power does not always deliver the results wanted – and the list of failures is too long to be repeated – but neither does hard power – Iraq, Afghanistan, Chechnya being some examples – nor in many instances does any combination of the two.
 
Some lessons I think can be learned from all our failures. On is, that while they may have had some sort of United Nations mandate behind them, they have not truly universal efforts to which the international community as a whole has committed itself. A second lesson is, that our aims have not always been clear and well-thought and that we have sometimes reached for the best at the cost of achieving even a good result. A third lesson is, that all too often our efforts have failed because of a lack of mutual understanding, sometimes because of our inability to reach it, but some times also because of our unwillingness to do so.
 
The Role of Diplomacy
 
A common denominator for these failures is, that they are failures of diplomacy. The use of soft as well as hard power always begins – and ends – with diplomacy, that is (and here I resort again to the Wikipedia definition), ”the art and practice of conducting negotiations between representatives of groups or states”. diplomacy is thus in effect an instrument, through which different actors conduct policy.
 
And what about cultural diplomacy? I am quite pleased that the Institute for Cultural Diplomacy has adopted the definition used by Milton C. Cummings, who describes ’cultural diplomacy’ as: ”the exchange of ideas, information, values, systems, traditions, beliefs, and other aspects of culture, with the intention of fostering mutual understanding”. This makes it explicitly clear, that we are talking about a two-way street, for no matter how convinced we may ourselves be about the superiority of our values, practices and achievements, we must still approach others with an open mind and a readiness to engage with everyone on equal terms.
 
But, like diplomacy itself, cultural diplomacy is also about negotiations, where the intention really goes beyond the need to reach mutual understanding, meaning, that on the basis of this understanding, we have also be able to agree on the set of rules needed in today globalizing and interdependent world, so as to be able to effectively deal with all the crises I referred to at the beginning of my remarks. Thus all our diplomatic efforts, cultural and other, must oriented towards defining and implementing the set of multilaterally agreed universal rules global governance need for our survival in a world of nine or ten billion people.
 
To conclude I want to add a strong caveat about the limits of mutual understanding. It must not be interpreted as implying ”anything goes”. Accepting multiculturalism, for example, cannot mean adopting the kind of cultural relativism that can be used as an excuse for human rights violations, big or small. Understanding the reasons, why people can become suicide bomber in the name of the Islamic God, or steal Palestinian land and make other people homeless because they think they are God’s Chose People cannot mean condoning or giving impunity to people whose deeds violate the life, liberty or other Human Rights of anyone, be it for any religious, ideological or whatever reason. We can and should tolerate many thing, but not the kind of intolerance which infringes other peoples rights and is happy to condemn half of mankind, namely women, or any other groups or individuals, to inferior status.  
 
Thus all our diplomatic efforts, cultural and other, must be made within the framework of the set of basic values and principles such as embodied in the Universal Declaration of Human Rights. Subsidiarity is a good principle, which the EU should respect more than it does today, when dealing with many economic, social and cultural policy issues. But human rights violations are neither a subsidiarity issue nor the internal matter of any state.
 

International Symposium on Cultural Diplomacy  Berlin 30.7. 2009

”Tutkijana arkistossa”. Puhe Arkistoyhdistyksen 60-vuotisjuhlatilaisuudessa, Helsinki 29.5.2007

Suomessa arkistot ovat yleisesti ottaen hyvin hoidettuja ja kattavia ja niiden käyttäjäystävällisyys vähintään tyydyttävällä tasolla. Tämän voin todeta sellaisen tutkijan subjektiisivena, johtopäätöksenä, jolla on ollut tilaisuus työskennellä niin suomalaisissa kuin monien muiden maiden arkistoissa. Toisenlaisena kohtaamanani ääripäänä voin mainita YK:n alaisen Euroopan talouskomission arkiston, joka vielä 20 vuotta sitten koostui yhdestä hämärästä huoneesta jonne oli sekalaisessa järjestyksessä dumpattu kaikki ECE:n siihenastisen 40 vuoden toiminnan aikana kertynyt täysin luettelematon ja järjestämätön asiakirja-aineisto. Esimerkki nostaa tärkeän kysymyksen siitä, onko yhä merkittävämmiksi käyneiden kansainvälisten järjestön arkistointi muutoinkaan kaikilta osin asianmukaisesti hoidettu.

En ole kuitenkaan arkistotoimen erityisempi asiantuntijana, eikä minua sellaisena ole pyydettykään puhumaan, joten oman Suomen arkistolaitokseen kohdistuvan myönteisen arvioni pitävyyden voi toki asettaa toisten subjektiivisten kokemusten kanssa vastakkain ja siltä pohjalta myös kyseenalaistaa. Itse en toistaiseksi ole kuitenkaan toisenlaisiin käsityksiin törmännyt.

Historia on monasti ollut Suomelle armollinen, niin myös arkistojen muodostamisen kannalta. Kun Suomi sai ensimmäisen oman keskushallintonsa vuonna 1809 Venäjän keisarikunnan autonomisena ruhtinaskuntana. Vuonna 1816 perustettuun Suomen Senaatin arkistoon saatiin Haminan rauhansopimuksen määräysten mukaisesti Ruotsista Suomea koskevat asiakirjat ja vähitellen tästä arkistosta kehittyi  vuonna 1859 yleisölle avattu Kansallisarkisto, jollaisena se vuodesta 1994 alkaen tunnetaan toimittuaan sitä ennen 125 vuotta Valtionarkiston nimellä. Suomessa arkistoja eivät ole myöskään päässeet sen enempää sodat kuin luonnonvoimatkaan hävittämään, toisin kuin monissa muissa maissa.

Suomen kansallisen identiteetin rakentamisessa ja sen puolustamisessa on niin historiantutkimuksella kuin oikeustieteellä ja laillisuuteen vetoamisella ollut hyvin keskeinen rooli. Molemmille on yhteistä tukeutuminen laajaan ja huolelliseen dokumentointiin, mikä osaltaan on vahvistanut arkistojen muodostamisen, hyvän hoidon ja käyttämisen perinnettä. Siihen myös kuuluu, että arkistot ovat olleet kohtuullisen avoimia – vaikka kylmän sodan vuosina tapahtui kyllä kerran sellainen skandaali, että arkistojen salassapitoaikaa pidennettiin – ja ettei niitä ole systemaattisesti tai juurikaan edes satunnaisesti pyritty puhdistamaan jonkin henkilön, tahon tai jossain historiallisessa tilanteessa valtakunnan kannalta kiusalliseksi koetusta aineistosta.

Merkittävin poikkeus tästä on syyskuun 1944 välirauhan jälkeen syntynyt uusi tilanne, jossa armeija ja monet kansalaisjärjestöt ja ehkä yksityishenkilötkin hävittivät tai piilottivat asiakirjoja. Suurin menetys oli varmaan operaatio Stella Polariksessa Ruotsin kautta länteen siirrettyjen armeijan tiedusteluaineiston puhallus, jossa myös eräät korkeat upseerit pääsivät tekemään valtiolle kuuluneella asiakirjaomaisuudella yksityistä kauppaa.  Tätä aineistoa ei ole koskaan palautettu Suomeen, vaikka muutoin osa suoranaiselta tuhoamiselta säästynyttä silloin piilotettua  asiakirja-aineistoa on saatu takaisin arkistoihin. Tällaisesta yksi esimerkki on talvisodan rauhan taustaa valaiseva Suomen Berliinin lähettilään T.M. Kivimäen kirje ulkoministeri Wittingille juhannuksena 1941, joka vasta kaksi vuotta sitten saatiin julkisuuteen ja Kansallisarkistoon.

Suomen historiaa ei voi kuitenkaan tutkia ja ymmärtää vain suomalaisten arkistolähteiden valossa. Vielä kaksisataa vuotta sitten olimme osa Ruotsin valtakuntaa, ja sen arkistot ovat siten tärkeitä suomalaisille vaikka valtakunnan itäisiä maakuntia koskevat asiakirjat saatiinkin aikanaan Suomeen siirretyksi.

Vielä merkittävämpiä Suomen historianlähteitä ovat kaikki Venäjän arkistot., joiden tila ja käyttömahdollisuudet jättävät valitettavan paljon toivomisen varaa. Viisitoista vuotta sitten Venäjän arkistot olivat avoimimmillaan ja niitä riensivät hyödyntämään myös monet suomalaistutkijat, useimmat ihan asiallisin tarkoitusperin, jokunen myös puhdas ryöstöviljely mielessään. Nyt arkistoihin pääsy ja niiden käyttö on taas vaikeutunut, minkä olen itsekin saanut kokea. Tämä ei koske vain sodanaikaista tai sitä uudempaa aineistoa, vaan myös Suomen sotasurmaprojekti joka kartoittaa sotiin liittyviä kuolemia vuosilta 1914-1922, on kohdannut ongelmia naapurin kanssa.

Venäjää ei kuitenkaan pidä yksin nostaa tikunnokkaan salailun vuoksi, samanlaisia ongelmia on toki monissa muissakin maissa. Esim. Englannissa kaikki ulkomaantiedustelun SIS:n asiakirjat, joista vanhimmat lienevät peräisin kuningatar Elisabeth I ajoilta, ovat salaisia ja tutkijoilta suljettuja.

Toistaiseksi mitkään kansainväliset sopimukset eivät säätele kokonaisvaltaisesti arkistojen muodostamista, käyttöä ja julkisuutta. Sopimukset ja velvoitteet koskevat ennen muuta tietosuojaa sekä erilaisia tietojen kansainväliseen käyttöön ja vertailuun liittyviä tilastointi.-ja raportointivelvollisuuksia. En ole suinkaan ensimmäisenä peräänkuuluttamassa sitä, että arkistoasioita ryhdyttäisiin esim. EU:n direktiiveillä säätelemään saatikka harmonisoimaan. Sellainen tuskin lähtisi liikkeelle arkistojen avoimuuden ja julkisuuden edistämisestä. Valtioiden välisellä yhteistyöllä ja sopimisella voidaan kuitenkin myös edistää tietojen vaihtoa ja helpottaa niiden saatavuutta.

Suomen arkistojen kerääminen, hoito ja käyttö on siten meidän päätettävissä oleva asia. Suuntauksen täytyy olla edelleen kohti suurempaa avoimuutta ja julkisuutta. Avoimuuden tulee ulottua kaikkiin julkisiin sekä julkista tehtäviä suorittaviin tai julkista tukea nauttiviin yhteisöihin, mukaan lukien  Suomen Pankkiin. Monissa esim. ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä asioissa määräaikaiset salassapitosäännöt ovat edelleen perusteltuja, mutta niitäkin tulee soveltaa joustavasti. Itse saatoin ulkoministerinä kutakuinkin poikkeuksetta myöntää asioita tiedustelleille aidoille tutkijoille luvan heidän tutkimustyöhönsä liittyneiden nuorempienkien asiakirjojen käyttöön.

Yksityisten ihmisten tietosuojan ja julkisen avoimuuden intressit joudutaan usein punnitsemaan toistensa kanssa samanaikaisesti, ja tällaisia tilanteita tulee varmaan aikaisempaa enemmän myös arkistolaitoksen eteen. Etäisenä heijastumana niistä suurista ongelmista ja haasteista jotka liittyvät entisten kommunistimaiden turvallisuus- ja tiedusteluelinten arkistoihin ja henkilölistojen julkistamiseen on meilläkin keskustelua nostattanut eräistä suomalaisista DDR-kontakteista koostuvan ns. Tiitisen lista. Kun olen siinä uskossa ettei listan salassapito suojele ketään maanpetokselliseen laittomuuteen syyllistynyttä pidän asiakirjan julkistamatta jättämistä perusteltuna, sillä se aivan ilmeisesti johtaisi sinne syystä tai toisesta päättyneet ihmiset, joilla ei ole mitään yhteyksiä laittomaan tai sopimattomaan toimintaan, täysin  asiattoman mediaryöpytyksen kohteeksi.

Uusi informaatioteknologia on tietenkin monin tavoin antanut uusia mahdollisuuksia arkistoinnille ja arkistojen käytölle. Ensin tulivat mikrofilmit, kopiolaitteet ja faksit, tänään digitalisointi ja internet. Periaatteessa tie on auki sille, että jokainen voi tulevaisuudessa tutkia digitalisoituja arkistoja omalla päätteellään kotona.  Olen iloinen siitä, että eduskunnan kirjasto on  tässä asiakirjojen digitalisoinnissa edelläkävijä Suomessa.

Internet on kuitenkin myös enemmän: se on jo itsessään valtava tiedon ja asiakirjojen arkisto. Mutta jos fyysisiäkin arkistoja on osattava käyttää lähdekriittisesti, niin se pätee vielä enemmän internetiin, joka on paitsi informaation, myös monenlaisen disinformaation lähde.

Tietotekniikka on kommunikoinnin väline ja tehostaja, mutta kaikki sen käyttöön liittyvä ei kuitenkaan ole yksinomaan rikastuttavaa. Yhä suurempi osa virallista ja epävirallista, tulevia tutkijoita kiinnostavasta viestinnästä siirtyy paperilta sähköposteihin ja tekstiviesteihin, joita ei systemaattisesti arkistoida ja jotka säilyvät koneissa vain rajoitetun ajan. Mutta väline muokkaa myös viestin sisältöä ja suren sitä, että tutkijat eivät enää tulevaisuudessa voi meidän aikamme tapahtumia ja henkilöitä arvioidessaan  käyttää samalla tavoin kirjeitä lähteinään, kun sekä kirjeet että kirjeiden kirjoittamisen taito ovat katoamassa.

Arkistot ovat myös kiitettävästi alkaneet markkinoida aarteitaan ja palveluksiaan järjestämällä näyttelyjä, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia sekä omalla sekä arkistojen kokoelmia esittelevillä että niiden sisältöä arvioivilla julkaisutoiminnalla. Arkistojen yleisöpalvelujen ja käyttäjäystävällisyyden kehittämiseksi on vielä paljon tehtävissä. Kiitän arkistoja tähänastisesta työstä ja kannustan niitä jatkamaan palvelujensa kehittämistä.

”Uusi asiakirja valaisee Suomen sotapolitiikkaa”, avausteksti kotisivuilla, 29.7.2005

Sisareni Tuuli Raivio antoi minulle muutama viikko sitten edes­menneen miehensä Pekka Raivion papereista löytämänsä mielenkiin­toisen asiakirjan. Miten ja mistä se on sinne kulkeutunut ei ole tiedossamme. Kyse on vuosina 1940-44 Berliinissä Suomen lähetti­läänä toimi­neen Toivo Mikael Kivimäen ns. H.V.-kirjeenä silloi­selle ulkomi­nisteri Rolf Wittingille lähettämästä raportista tapaamisestaan valtakun­nan­marsalkka Göringin kanssa juhannuspäi­vänä 1941, muuta­ma päivä sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja Suomi liitty­nyt sotaan mukaan.

 Olen tarkistuttanut, ettei tällaista kirjettä löydy sen enempää Ulkoasi­ainministeriön arkistosta kuin Kivimäen ja Wittingin kokoelmista kansallisarkistossakaan. Se ei ole yllättävää, ottaen huomioon Risto Rytin vuonna 8.6. 1943 tekemän muistiinpanon, joka löytyy kansallisarkiston kokoelmista: ”Entinen ulkoministeri Witting luonani. Toi joukon minulle osoitettuja kirjeitä, jotka olivat jääneet hänen haltuunsa. Kertoi Kivimäen pyytäneen häntä, kuten minuakin, polttamaan kaikki Kivimäeltä tulleet yksityiskir­jeet.”

 On hyvin ymmärrettävää, jos asian­omaiset eivät ole halun­neet jättää näin arkaluon­toisesta keskus­telusta jälkiä arkistoi­hin. Kirjeen kirjoittaja joutui sodan jälkeen syytetyksi ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, eikä tällainen kirje hänen puolustustaan olisi tukenut

 Kirje kokonaisuudessaan on seuraava. Kuvat alkuperäisistä sivuista liitteinä: sivu 1 , sivu 2 , sivu 3 .

                                  Berliinissä 26 p.ke­säk.1941.

 

                                        Herra Ulkoministeri

                                        Rolf Witting,

                                        Helsinki

H.V.

                                      

         Juhannuspäivänä kello 12 oli minut kutsuttu valta­marski Göringin puheille Karinhalliin jättämään hänelle myönnetty valkoisen Ruusun Suurristi ketjui­neen. Mukana oli sotilasasiamiehemme eversti Horn sekä saksalaisten sotilashankinnoista Suomeen hyvin tunnet­tu eversti Veltjens. Meidät otti vastaan Göring tila­vassa työhuoneessaan, jossa hän oli yksin saapuvilla sotakartan ääressä, selostaen aluksi pitkälti siihen asti suoritettuja sotatoimia – 2 päivässä oli edetty Minskiin ja tuhottu 2562 venäläistä lentokonetta – ja jätti sitten minulle tilaisuuden tehtäväni suorittami­seen. Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sano­ja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minul­le antamansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupaustä, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa, sekä niitä tervei­siä, jotka hän sotamarsalkka Mannerheimin kautta lä­hetti minulle pääministerinä kesällä 1935 ja joissa oli luvattu, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, Göring heti lähettää lentokonelaivueen avuksemme. Vastauspu­heessaan Göring lähti huomautuksesta puhees­sani, että ketjua koristaa hakaristi, joka oli myöskin Saksan vaakunan symboli, ja jatkoi, että hän oli koko Suomen sodan ajan sanonut, että Suomen pitäisi tehdä rauha, ennenkuin Venäjä oli ehtinyt hävittää Suomen sivis­tyneistön ja johtajajoukon, jonka kautta Suomen kansa olisi lopullisesti tullut tuhotuksi, ja lausui iloin­neensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvo­aan. Nyt on Suomi saava hyvityksen. Yhdessä Sak­san kanssa se käy taistelua idän demoonien valtaa vastaan. Kommunismi on Venäjältä hävitettävä ja Venäjä jaettava pikkuvaltakuntiin, jotka eivät enää koskaan voi olla vaaraksi länsimaiselle sivistykselle. Suomi voi valita sellaiset rajat kun se haluaa. Kartalla hän kysyi, mitä rajoja haluaisimme, jolloin hänelle osoi­tin Neu­vosto-Karjalan rajan ja Onegan kaupungin Vienan merel­lä lausuen, että Suomen vanhat asutusalueet kul­kivat sanottua rajaa, samaten kuin Kuolan niemimaankin on vanhaa Suomen asustusta. Tähän hän lausui, että Kuolan rikkauksista on Saksan kanssa tehtävä taloudel­linen sopimus. Entä haluaako Suomi Pietarin – johon sanoin, että Pietari tulee aina olemaan Suomelle uhka­na, johon hän: ”Siis se on hävitettävä ja tullaan hävittämään samoin kuin Moskovakin on hävitettävä.” Sen jälkeen hän selosti laajasti Molotovin käyntiä Ber­liinissä marras­kuussa 1940, jolloin Molotov oli tehnyt vaatimuksen, ettei Saksa auttaisi Suomea, joka oli Venäjän etupii­rissä ja jonka valloittaminen oli Venä­jälle tärkeätä. Kaksi päivää Saksa koitti välttää vastaamasta Moloto­vin kysymykseen, kunnes Molotov kolmantena päivänä teki sen niin suoraan, ettei vas­tausta enää voitu sivuuttaa. Väliajan Göring oli käyt­tänyt osoittaakseen Suomen kansan urhoollisuuden Füh­rerille, joka sitten olikin vastannut Molotovin kysy­mykseen, miksi Saksa ei tahtonut jättää Suomea Venä­jälle, että ensiksikin Saksa ei toivonut uutta sotaa Pohjolassa ja toiseksi, että niin urhoollista kansaa kuin Suomen ei Saksa voi jättää yksin, koska urhoolli­suus on kaikkien kansojen paras ominaisuus ja piirre, jota Saksa kussakin kan­sassa todella kunnioittaa. Tähän vastaukseen Molotov sai tyytyä (Auswärtiges Amt antoi, kuten muistetaan, tämän keskustelun johdosta kuivan selostuksen, jonka mukaan Saksa ei toivonut uutta konfliktia Pohjolassa ja että Saksalla oli syytä odottaa, että Venäjä nou­datti tätä toivomusta. Göring lähetti eversti Veltjen­sin Mannerheimin luokse, joka häneltä sai jonkun ver­ran täydellisemmän selostuksen asiasta, joka sitten muitakin teitä tuli täydellisem­pänä tiedoksi).

         Tämän jälkeen vei Göring minut kahden kesken puutarhaan, jossa istuimme kesäkatoksen alla puolisen tuntia. Sen kuluessa Göring selosti Saksan diplomaat­tista menettelyä ennen sodan puhkeamista, Kreetan valtaamisen tärkeyttä sotatoimien aloittamisella ja Ruotsin suhtautumista, kuten olen raportissani No.8 kertonut. Vielä hän tiedusti, kuinka Suomen työväestö ottaa asian ja vakuutti, että kun sotaretki Euroopassa on päättynyt, ei Eurooppaan enää tule sotaa, vaan suuri työn ja kukoistuksen kausi.

         Palattuamme takaisin työhuoneeseen Göring se­litti Saksan operatiivisia suunnitelmia sekä pyysi kiittämään presidentti Rytiä ja sotamarsalkka Manner­heimia saamastaan suuresta kunnianosoituksesta ja näin oli tämä tunnin kestänyt audienssi loupssa.

         Terveisin

                         veljesi

                          T.M.K. [nimikirjaimet kä­sin}

 En näe syytä epäillä asiakirjan aitoutta. Voidaanko tämä myös käytetyn paperin ja kirjoituskoneen perusteella vahvistaa jää tarvittaessa muiden tehtäväksi sen jälkeen, kun olen asiakirjan kansallisarkistoon luovuttanut.

 Asiakirja ei sinänsä mielestäni enää muuta tal­visodan rau­han­te­koon ja jat­kosodan syntyyn liittyvää histo­rianku­vaa, mutta antaa kyllä aineistoa siitä edelleen käytävälle kes­kuste­lulle. Siksi olen pyytänyt tähän keskusteluun keskeisesti osal­lisena ollutta pro­fessori Heikki Ylikangasta kommentoimaan kirjettä.

1125295742_1122622475_ylikangas.gifHeikki Ylikankaan kommentti

Tohtori Erkki Tuomioja on ystävällisesti lähettänyt kommentoitavakseni
sisareltaan saamansa kirjejäljennöksen – ilmeisesti siitä
syystä, että olen ollut osallisessa pitkällisessä Suomen ja Saksan talvisodanaikaisia suhteita koskeneessa mielipiteidenvaihdossa. Suostuin mielihyvin hänen kommentointipyyntöönsä. Tässä eräitä huomioita.
   Kyseessä oleva Suomen Saksan-lähettilään T.M. Kivimäen kirje
ulkoministeri Rolf Wittingille 26.6.1941 on monessakin suhteessa
historiantutkimukselle merkittävä lähde. Käsittääkseni se on myös uusi
lähde, sillä ainakaan minun käsiini se ei ole aikaisemmin osunut ja en ole
havainnut sitä alan kirjallisuudessa siteerattavan. Kirje tuo valaisua
sekä Suomen ja Saksan keskinäisiin suhteisiin että Suomen sodanpäämääriin
II maailmansodassa.
   Se seikka, että Suomi halusi juuri tuolloin myöntää Saksan
valtakunnanmarsalkalle Hermann Göringille korkean kunniamerkin puhuu
puolestaan, samoin se, että Göring otti huomionosoituksen vastaan
juhannuspäivänä 25.6.1941, kolme päivää sen jälkeen, kun Saksa aloitti
hyökkäyksensä Neuvostoliittoon. Suomen tarkoituksena oli muistuttaa
Göringiä neuvostaan, jonka tämä oli antanut talvisodan aikana helmikuussa
1940 ja joka sisälsi Suomelle kehoituksen tehdä heti rauha ehdoista
välittämättä, koska Suomi saisi kaiken menettämänsä takaisin koron kanssa.
Tästähän Kivimäki puhui kunniamerkkiä luovuttaessaan Göringille.
Kirjetekstissä ei tosin nimenomaisesti mainita, että lupaukseen
helmikuussa 1940  liittyi myös selkeä ilmoitus Saksan pian tapahtuvasta
hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, mutta sen on katsottava Göringin
silloiseen ilmoitukseen sisältyneen, koska mitenkäpä muuten kuin sodan
avulla Suomelle olisi voitu luvata kaikkien menetysten palauttamista
korkojen kanssa. Erittäin tärkeä on Göringin lausuma, jossa hän
kertoo ”iloinneensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvojaan”.
Tässä valossa Saksa oli tulkinnut Suomen ratkaisut talvisodan lopulla
seuraukseksi siitä, että Göringin ilmoitus otettiin vakavasti ja sitä
noudatettiin. Kaikkineen kirje näiltä osin tukee minun tulkintaani
aiheesta, josta on viime vuosina ankarasti kiistelty tutkijain kesken.
   Toinen merkityksellinen seikka kirjeessä on kysymys Suomen
sodanpäämääristä, joista toki on niistäkin tietoa myös muissa lähteissä.
suomen poliittiselle johdolle alueelliset tavoitteet –
valloitustavoitteet – olivat varsin selkeitä sodan alusta alkaen. Mikään
Mannerheimin miekantuppi-päiväkäsky en niihin vaikuttanut saati niitä
synnyttänyt, niin kuin joskus on väitetty. Selonteon mukaan Suomi ei
tavoitellut talvisodassa menetetyn Karjalan lisäksi vain Vienaa ja
Aunusta, siis suomenkielisen väestön asuma-alueita. Suur-Suomen piiriin
näkyy sisällytetyn myös Kuolan niemimaa, jonka luovuttamista Suomelle
Göring selvästikin empi. Sen sijaan Leningrad-Pietari  oli selonteon mukaan
Suomelle ainoastaan pysyvä uhka, ei alue, jonka se olisi halunnut ottaa
hallittavakseen. Göringin lausuma ”Suomi voi valita sellaiset rajat kuin
se haluaa” ilmaisee puolestaan, kuinka tärkeä Suomi oli Saksalle
vähintäänkin myötäsotijana. Suomihan oli ainoa demokraattinen maa Venäjän
vastaisessa hyökkäysrintamassa ja nautti lisäksi ”talvisodan ihmeen”
vuoksi suurta arvonantoa maailmalla.
   Kirjeen lopussa on kolmas tärkeä maininta. Kivimäki kertoo Göringin
tiedustelleen, ”kuinka Suomen työväestö ottaa asian”. Tämä kai tarkoitti
sen selvittämistä, lähtisikö Suomen työväestö mukaan edessä olevaan
hyökkäyssotaan, jossa Suomi ”yhdessä Saksan kanssa” ”käy taistelua idän
demoonien valtaa vastaan”. Ilmeisesti Kivimäen vastaus oli Göringin
katsannossa myönteinen, koska Göring sen saatuaan korosti pitkän
rauhankauden odottavan edessä. Vasemmiston perinteinen sodanvastaisuus
saavuttaisi näin tavoitteensa.


                                Heikki Ylikangas

 29.7. 2005