Search Results for: itsenäisyyden lyhyt historia

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö  – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikka, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Suomi on harvoja maita maailmassa, joka ei ole itsenäisyytensä aikana läpikäynyt äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuun ottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali. Mutta melkein kaikki edeltäneestä menneisyydestä kertova arkistomateriaali säilyi arkistoissa ja kirjastojen kellareissa.

Meillä ei Suomessa ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin, että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehtyihin rikoksiin. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.

Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan. Vallanvaihdokset työllistävät melkein aina myös historioitsijoita, joiden on oltava valmiita antamaan tietonsa, osaamisensa ja tutkimustuloksensa niiden käyttöön, jotka näistä vallansiirtoon liittyvistä selvitysprosesseista vastaavat. Samalla on tärkeätä, että historioitsijat eivät liittyisi tällaisiin institutionaalisiin prosesseihin sellaisella tavalla, joka asettaisi heidät edes epäsuorasti tuomarin rooliin.

Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä. Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia ancien regimen jättämiä hyvin konkreettisia jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä, jotka auttavat historian ymmärtämiseen. Suomessa voimme olla jopa ylpeitä siitä, että Aleksanteri II:n patsas on saanut olla rauhassa Helsingin arvokkaimmalla paikalla, mutta pohtia sopii olisiko patsasrauha pysynyt jos kyseessä olisi ollut Nikolai I tai Nikolai II?

Kunnioittava suhtautuminen tällaisiin reliikkeihin on erityisen tarpeen silloin, kun ne mielipiteitä jakavinakin edelleen merkitsevät jollekin väestöryhmälle tärkeätä muistamista. Sodissa kaatuneiden muistomerkkeihin osataan nykyisin jo suhtautua kaikkialla kunnioittavasti ja rajoista riippumatta pitää niistä asianmukaista huolta, kuten Suomessa ja Venäjän lähialueilla puolin ja toisin tehdään. Tämän vaikeudet näkyvät myös Virossa, jossa vanhojen ensimmäisen itsenäisyyskauden muistojen ja muistomerkkien palauttaminen sekä neuvostokauden muistojen purkaminen on ollut tärkeätä ja kiistoja herättävää.

Suomalaisen historiapolitiikan tuntemus on hyvä pohja sen ymmärtämiselle, miksi historiapoliittinen keskustelu näyttää joskus suurestikin poikkeavan Suomenlahden eri puolilla. Aika parantaa historiallisiakin haavoja ja Suomella on ollut enemmän aikaa tähän kuin Virolla, jonka ikävimmät historialliset muistot ovat vielä niin pinnalla, että oman historian käsittely on vaikeampaa ja historiakiistat sen mukaisia. Kun syksyllä tapasin Tallinnassa virolaisia historioitsijoita oli kutsuja lähetettäessä varmistettava, että kaikki kutsutut voivat istua samassa pöydässä keskustelemassa.

Omaa vapaata historiantutkimusta ei Virossa voitu harjoittaa viiteenkymmeneen vuoteen, joten ei ole ihme että lähihistorian purkaminen on vaikeata. Hylkimisreaktio kaikkeen neuvostoaikaiseen historiankirjoitukseen on ymmärrettävää, mutta kenties vähän kohtuutonta. Ainakin Pertti Grönholm laajassa artikkelissaan vuodelta 2007 on käynyt huomattavan nyanssoidusti läpi neuvostoaikaista historiantutkimusta ja kirjoittamista Virossa.

Hän kirjoittaa miten ”Neuvostoliiton luhistuttua vuonna 1991 neuvostovallan aikaista historioitsijoiden ammattikuntaa alettiin pitää uusissa ja etenkin jälleenitsenäistyneissä valtioissa, kuten Virossa, puolueen kuuliaisina propagandisteina ja vallan oikeuttajina. Näkökulma korostui varsinkin, jos historioitsijoita verrattiin henkensä ja terveytensä alttiiksi panneisiin metsäveljiin, sorrettuihin poliittisiin aktivisteihin tai sarkastisiin kulttuurivaikuttajiin. Tällainen rinnastus ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen eikä yleistävyydessään edes totuudenmukainen.”

Tosiasiassa monet historiantutkijan uransa neuvostovallan aikana aloittaneista kirjoittajista ovat nousseet jälleen itsenäistyneessä Virossa merkittäviin asemiin Lennart Meristä alkaen.

Viron historiaa käydään kuitenkin edelleen lävitse vereslihalla. Se on osaltaan johtanut siihen mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset historiantutkijat – Martti Turtola ja Seppo Zetterberg ja vähän allekirjoittanutkin – ovat aktiivisesti osallistuneet jopa edelläkävijöinä Viron historian avaamiseen. Tämä ei ole herättänyt Virossa yksinomaan ihastusta ja erityisesti Turtola on saanut osakseen syvän loukkaantumisen värittämää kiihkeätäkin kritiikkiä.

Historian vaikeimpienkin vaiheiden avoin läpikäyminen verganheitsbewältigungin hengessä on kuitenkin välttämätöntä. Tärkeätä on silloin että kukin ei käy vain omaa historiaansa vaan myös ennen kaikkea naapureiden ja muiden oman maan tilanteeseen vaikuttaneiden historiaa lävitse. Se luo ymmärrystä sille, miksi nykytilaa ja tulevaisuden odotuksia voidaan käsitellä naapurimaissakin eri tavoin. Tässä suhteessa myös Suomen ja Viron historioitsijoiden vuorovaikutuksen lisääminen on tervetullutta.

Tiedämme että virallisen Suomen näennäisen kylmäkiskoisuuden ja varovaisuuden ohi juuri Suomella ja suomalaisilla oli erityinen merkitys Viron itsenäisyyden palauttamiseprosessissa. Suomalaisten ja Suomen on helppo näin ollen myös ymmärtää niitä valintoja, jota Viro on kansainvälisen asemansa suhteen halunnut tehdä ja tukenut tätä valinnan vapautta osallistumatta valintoja koskevaan keskusteluun ja lobbaukseen Virossa. Joskus vain tuntuu siltä, että vastavuoroisesti mekin voisimme odottaa virolaisilta suurempaa ymmärrystä Suomen valinnoille ja ainakin kunnioitusta omalle oikeudellemme arvioida mikä on meille ja meidän mielestämme laajemminkin Itämeren vakaudelle ja turvallisuudelle parhaaksi.

Mikä sitten on oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On kenties helpompi aloittaa toteamalla, millainen sen EI ainakaan tulisi olla. Historiallisista totuuksista ja tulkinnoista ei tule tehdä lainsäädäntökysymyksiä. Ja vaikka pidän valitettavana Turkin edelleen osoittamaa kykenemättömyyttä riittävän avoimesti käsitellä sata vuotta sitten Ottomaanien valtakunnassa jopa yli miljoonan armenialaisen hengen vaatinutta joukkotuhoa, en kuitenkaan pidä hyvänä sitä, että parlamentit tekevät asiasta julkilausumia, puhumattakaan siitä että säätäisivät lakeja siitä miten tätä joukkotuhoa tulisi käsitellä ja mitä nimitystä siitä käyttää.

Tästä syystä vierastan sitä miten presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuessaan kesäkuussa 2011 Viron Vapaussodan muistomerkillä Tallinnassa totesi, kuinka ”Tänäänkin kuulemme vaatimuksia, joiden mukaan meidän pitäisi jättää historia historioitsijoille ja että poliitikot älkööt puuttuko historiaan. Minä olen eri mieltä. Vain poliitikot ja valtion johtajat saavat antaa valtion nimissä arvioita maansa historiasta.”

Niin toivottavaa kuin onkin, että poliitikoilla olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä puhua ja käsitellä historiallisia aiheita, ei heidän tule tehdä sitä lainsäädäntöön eikä valtion arvovaltaan turvautumalla. Se mitä heidän tulee tehdä on pitää huoli siitä, että historiallinen tutkimustyö on riittävästi resursoitua ja että sitä voidaan harjoittaa ilman valtiollista ohjausta. Se ei tarkoita etteikö politiikka voi myös identifioida asioita ja kohteita, joissa tutkimusta tarvitaan eikä sitä, etteikö tätä varten voida perustaa ja rahoittaa erillisiä tutkimusprojekteja, kuten Suomessa on tehty vuosien 1914-1922, myös Viron vapaussotaan osallistumisen kattavan sotasurmat-hankkeen merkeissä.

(Lyhennelmä Tuglas seuran vuosikokouksessa 3.3. 2016 pitämästäni puheesta)

Yhteistä muutaman kuukauden erolla itsenäisyytensä julistaneille Suomelle ja Virolle on, että molempien itsenäistyminen kävi mahdolliseksi maailmansodan käänteiden ja Venäjän vallankumouksen seurauksena.

Suomalaiset olivat tsaarin alaisuudessa voineet ylläpitää ja kehittää laajaa itsehallintoa oman kansallisen hallituksen, oman rahayksikön ja omien postimerkkien sekä vuoden 1906 jälkeen senaikuisen maailman moderneimman ja demokraattisimman kansanedustuslaitoksen varassa. Itse asiassa suomalaiset olivat tsaarin lojaaleimpia alamaisia – ja saaneet paljolti juuri sen vuoksi mahdollisuuden oman itsehallintonsa kehittämiseen.

Vasta 1890-luvulla, kun panslavistien venäläistämisohjelma ulottui Suomeen, syntyi avointa Venäjän hallituksen arvostelua ja vastustusta, mutta se ei ennen vuotta 1917 vaatinut enempää kuin maan täyden autonomian palauttamista. Pinnan alla muhi kuitenkin myös radikaalimpia kansalliseen kysymykseen liittyviä näkemyksiä.

Maailmansodan sytyttyä perustuslailliset aktivistit hakivat yhteyksiä keisarilliseen Saksaan ja käynnistivät jääkäriliikkeenä tunnetun maanalaisen toimintansa. Maaliskuun 1917 vallankumous Venäjällä avasi taas mahdollisuudet avoimelle poliittiselle toiminnalle ja eduskunnan kokoontumiselle. Kaikki autonomiaa loukanneet määräykset kumottiin ja sosialidemokraatit muodostivat yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa uuden senaatin Oskari Tokoin johdolla.

Itsenäisyysajatus kypsyi Suomessa sekä oikealla että vasemmalla. Pian bolševikkien kaapattua vallan Svinhufvudin senaatti antoi eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917. Ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden tunnusti Leninin johtama Venäjän hallitus vuoden 1917 viimeisenä päivänä. Viikkoa myöhemmin Ranska, Ruotsi ja Saksa tekivät samoin.

Tämä oli helpoin osa itsenäistymisprosessissa. Vain vuotta aikaisemmin kukaan ei ollut avoimesti puhunut Suomen itsenäisyydestä, ja harva oli siitä salassakaan uneksinut. Mutta nopeat muutokset ja imperiumin luisuminen anarkiaan tekivät Venäjä-yhteyden säilyttämisestä täyden autonomian oloissakin aikaisempaa riskialttiimman ja vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon ja avasi mahdollisuuden itsenäisyyden julistamiselle.

Suomen ja Viron vertailussa näyttää meidän itsenäisyytemme enemmän ennalta määräytyneeltä ja olosuhteet, joissa Suomi ratkaisujaan ja valintojaan joutui tekemään, selkeämmiltä. Viron itsenäistymisen tie oli monipolvisempi.

Suuren Pohjan sodan jälkeen Venäjään liitetyn Viron asema ei ollut yhtä onnekas kun autonomisena suurruhtinaskuntana v. 1809 Venäjään liitetyn Suomen. Se rajoitettu itsehallinto, joka Baltian maille myönnettiin, ei koskenut virolaisia vaan saksalaista Baltian aatelia, jonka privilegiot tsaarinvaltakin tunnusti.

Se ei kuitenkaan estänyt Viron kansallistunteen nousua. 1800-luvun Viron kansallisessa herätyksessä oli monia toimijoita. Yksi keskeisimpiä oli Postimees-lehden päätoimittaja Jaan Tõnisson, joka tavalla tai toisella oli mukana melkein kaikissa niissä kansalaisyhteiskunnan sivistyksellisissä, taloudellisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa liikkeissä jotka 1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alussa loivat pohjaa Viron kansalliselle heräämiselle.

Tsaarinvallan kukistuminen toi myös Virolle autonomian ja ensimmäisen kansallisen parlamentin, kesäkuussa 1917 valitut maapäivät, mutta lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikit ottivat vallan myös Virossa. Leninin hallitus oli aloittanut rauhanneuvottelut Saksan kanssa Brest-Litovskissa, mutta kun ne katkesivat etenivät saksalaiset nopeasti myös Viroon ja Tallinnaan, josta bolševikit karkotettiin. Bolševikkien vetäytymisen ja saksalaisten saapumisen väliin jäi lyhyt muutaman päivän aukko, jolloin Viron väliaikainen hallitus Konstantin Pätsin johdolla julisti maan itsenäiseksi helmikuun 24. päivänä.

Saksa, jonka vaikutuspiiriin Neuvosto-Venäjä joutui Brest-Litovskin rauhassa  luovuttamaan Baltian maat, ei niiden itsenäisyyttä suvainnut, ja se vangitsi mm. Pätsin, ja vasta Saksan romahdus marraskuussa 1918 pakotti sen vetäytymään. Tätä seurasi tasavallan julistaneen hallituksen ja Neuvosto-Venäjän välillä Viron vapaussota, jolla oli myös vahvasti sisällissodan luonne – bolševikit olivat marraskuussa 1917 toimeenpannuissa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa saaneet yli 40 prosenttia Virossa annetuista äänistä – ja se ratkesi vasta suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen ja brittien laivaston tuella vuoden 1919 aikana hallituksen joukkojen voittoon. Aselepo solmittiin Viron ja Venäjän välillä vuoden 1919 lopulla ja rauhansopimus helmikuussa 1920.

Historian ironiaan kuuluu  sekin, että tähän jaksoon mahtuu myös lyhyt ns. landeswehrin sota kesällä 1919, jossa virolaiset löivät valkoisen Suomen sankarin, kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset vapaajoukot.

Vaikka Suomi säästyi maailmansodan ulottumiselta sen maaperälle, ei meidänkään itsenäisyytemme alku ollut helppoa. Tammikuussa 1918 puhjennut sisällissota vaati lähes 40 000 uhria, joista enin osa kuoli summittaisissa teloituksissa ja vankileireillä.

Suomessa sisällissodan jälkeen kyettiin silti suuntautumaan vaivalloisen ja aikaa vaatineen uuden sisäisen eheyden rakentamisen tielle. Demokratiaa puolustettiin ja fasistisen Lapuanliikkeen kumousyritykset torjuttiin 30-luvun alussa ja vuonna 1937 aloitettiin punamultayhteistyön kausi.

Ulkopolitiikassaan Suomi oli Saksan vasallisuhteesta vapauduttuaan v 1918 ja reunavaltiopolitiikan kariuduttua 30-luvun alussa omaksunut puolueettomuuteen perustuvan pohjoismaisen suuntauksen.

Suomen ja Viron suhteiden julkisivua sävytti heimoromantiikka ja Suomen Siltaa hehkuttanut retoriikka. Sen yhtenä näkyvänä edustajana oli runoilija Eino Leino, joka Viro-innostuksessaan eleenomaisesti ilmoitti vuonna 1921 hakevansa Viron kansalaisuutta. Todellisuus Viron ja Suomen suhteissa oli kuitenkin karumpaa.

Etenkin Viron puolella ja myös Tõnissonin jossain vaiheessa kannattama valtioliitto-ajatus ei koskaan edennyt muutamaa juhlapuhetta pidemmälle. Yksi erottava taustatekijä oli maiden eliitin erilainen suhde Saksaan ja saksalaisiin, kieltolain aikana suhteita rasitti virolaisille tuottoisa pirtun salakauppa ja se seikka, että reaalipoliitikoilla Suomessa oli myös omat epäilynsä Viron ja Baltian maiden itsenäisyyden kestävyydestä.

Viron sisäinen kehitys ei ollut yhtä tasaista kuin Suomessa. Virossakin torjuttiin Vapsien edustaman äärioikeistolaisen fasismin valtaannousu, mutta sen hintana oli Konstantin Pätsin oman autoritaarisen, parlamentaarisen demokratian syrjäyttäneen valtajärjestelmän pystyttäminen.

Pätsin suhteet Neuvostoliittoon olivat päällisin puolin ongelmattomia. Neuvostoliitto huolestui vapsien vahvistumisesta ja piti Pätsin vallankaappausta 1934 tervetulleena. Mutta Viron neuvostosuhteet eivät riippuneet vain Pätsistä tai Virosta itsestään.

Myös Tõnisson antoi alussa tukensa Pätsin kaappaukselle, mutta ei sitä seuranneelle uudelle autoritaariselle hallinnolle, jota vastustavan demokraattisen opposition johtajaksi hän ryhtyi.

Tõnisson ymmärsi Viron aseman ja kohtalon määräytyvän Saksan ja Neuvosto-Venäjän voimakentässä. Saksan voimistuminen oli hänestä suurin uhka. Reunavaltiopolitiikka ei häntä houkutellut, hän preferoi lähentymistä Suomeen ja Skandinavian maihin ja hän näki suurvaltasuhteiden kärjistymisen ja suhteiden uudelleenjärjestelyn uhkaavan myös Viroa. Hän oli pettynyt myös Englantiin, jonka koki myötäilevän Hitlerin itäistä lebensraum-ohjelmaa.

Yhteistyötä Suomen kanssa toivoivat Virossa kaikki. Meillä eivät edes kaikki heimoveljeysretoriikkaa viljelleet halunneet liittää Suomen kohtaloa liian sitovasti Viroon. Samanaikaisesti kun Viro lähestyi Saksaa, tehtiin Suomessa tärkeä valinta pohjoismaisen suuntauksen puolesta.

Suomen johtajat luottivat Kansainliiton periaatteisiin ja suhtautuivat hyvin epäluuloisesti Neuvostoliiton pyrkimyksiin neuvotteluteitse ratkaista omat turvallisuusetunsa. Tämä näkyi v. 1938 ns. Jartsev-neuvottelujen aikana ja syksyllä 1939 neuvottelukutsun tullessa Moskovaan.

Virossa Ruotsiin lähentymistä halusi myös Tõnisson, mutta Ruotsi vieroksui Viron ja Baltian maiden autoritaarisia hallituksia. Tämä alkoi vaikuttaa myös Suomen ja Viron suhteisiin.

Suomen poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö Viron kanssa kuitenkin jatkui. Se konkretisoitui 30-luvun lopulla merisotilaallisessa yhteistyössä, jossa keskeisenä asiana oli Neuvostoliiton laivaston Suomenlahden pohjukkaan sulkevan sulun toteuttaminen rannikkotykistön ja sukellusveneiden yhteistyönä. Mitään julkisia tai salaisiakaan sopimuksia asiasta ei kuitenkaan tehty.

Viimeistään Tšekkoslovakian jaon jälkeen oli kaikille ilmeistä, että Hitler jatkaisi valloituspolitiikkaansa senkin jälkeen, kun oli liittänyt jollain tavoin saksalaiskansalliset alueet itseensä. Siten Englanti ja Ranska antoivat yhdessä takuut Saksan painostamalle Puolalle.

Stalin oli tätä ennen pyrkinyt rakentamaan yhteistyötä Saksaa ja fasismia vastustavien voimien kanssa osallistumalla Kansainliiton toimintaan, esiintymällä yhdessä Englannin ja Ranskan kanssa kollektiivisen turvallisuuden vahvistamisen puolesta ja tukemalla kansanrintamayhteistyötä.

Kremlissä nähtiin, ettei sotaa Saksan kanssa voitu välttää. Sitä tuli kuitenkin lykätä ja sinä aikana eri tavoin vahvistaa Neuvostoliiton puolustusta, myös työntämällä puolustusasemat mahdollisimman eteen. Suomi ja Baltian maat saivat Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan uudesta suuntautumisesta useita varoituksia neuvostodiplomaateilta.

Saksan uhan vuoksi Neuvostoliitto pyrki varmistamaan turvallisuuttaan länsinaapurien suunnalla varmistaakseen, että ne eivät olleet käytettävissä Saksan sotaisten suunnitelmien toimeenpanossa. Moskovan tarjoama apu Saksan uhan torjumiseksi ei saanut vastakaikua pienissä naapurimaissa. Vaikka Saksan uhka olisi tunnistettukin, monet pelkäsivät vielä enemmän puna-armeijan apuun turvautumista tämän torjumiseksi.

Myöskään Tõnisson ei halunnut valita Saksan ja Neuvostoliiton välillä, mutta näki Saksan uhan suurempana. Riigikogun ulkoasiain valiokunnassa v. 1939 hän vertasi Saksan tai Venäjän varaan joutumista suorasukaisesti: ”Jos Saksa tulee, vie se meiltä paljon enemmän kuin Venäjä. Saksa hävittää kansamme viimeistä myöten. Meidät tuhotaan niin taloudellisesti kuin kansallisesti”.

Virossa Tõnisson oli harvoja, jotka avoimesti toivoivat Neuvostoliiton, Englannin ja Ranskan kolmikantaneuvottelujen onnistumista ja halusivat Viron liittyvän näin syntyvään blokkiin. Tõnisson halusi myös omalla yksityisdiplomatialla pysäyttää katastrofaalisen kehityksen.

Tõnissonin mielestä Viron oli oma-aloitteisesti haettava tukea, mieluiten Englannista mutta realistisemmin Neuvostoliitolta. Tämä vakaumus sai hänet etsimään kanavaa, jota kautta voisi saada yhteyden Neuvostoliiton johtoon. Tie kulki silloin Helsingin ja Hella Wuolijoen kautta.

Wuolijoki raportoi Moskovaan Tõnissonin näkemyksistä. Raportin mukaan Tõnisson on päättänyt tutkia mahdollisuuksia Neuvostoliiton avun ja suojeluksen saamiseen Saksan aggressiota vastaan. Tõnisson myös esitti, että Viro voisi vuokrata Suomenlahden suulla sijaitsevan Vilsandin saaren Neuvostoliitolle. Näin Tõnisson esitti Kremlille juuri sellaista yhteistyötä, jota Moskova ns. Jartsev keskusteluissa turhaan haki Suomen kanssa

Moskovassa Tõnissonin suhtauduttiin skeptisesti ja pidättäydyttiin vanhaan näkemykseen Tõnissonista Neuvostoliittoon aina vihamielisesti suhtautuneena anti-kommunistina.

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto sopivat lyhyiden neuvottelujen jälkeen Moskovassa Molotov-Ribbentropp sopimuksen, joka sinetöi Puolan ja Baltian maiden kohtalon.

Viro sai ensimmäisenä Baltian maana kutsun Moskovaan neuvottelemaan. Virolle esitettiin sopimusta, joka antaisi Neuvostoliitolle oikeuden pitää laivaston ja ilmavoimien tukikohtia Virossa. Esitystä säesti uhkaus ”radikaalimpien” keinojen käyttämisestä, jos siihen ei suostuttaisi. Virolla ei ollut vaihtoehtoa. Tukikohtasopimusta ei voitu hylätä, vaikka se saattoi olla hengenvaarallista maalle.

Kun Suomi Baltian maiden jälkeen sai neuvottelukutsun Moskovaan, ei siellä syntynyt sopimusta vaan Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen.

Virossa suhtautuminen talvisotaan oli kaksijakoista. Sodan alkaessa hallitus antoi puolueettomuusjulistuksen. Suomea kohtaan tunnettiin tietenkin kansan keskuudessa suurta sympatiaa ja pidettiin häpeällisenä, että Neuvostoliiton ilmavoimat käyttivät Viron tukikohtiaan Suomen pommittamiseen. Samalla hallituspiireissä katsottiin sodan osoittavan, kuinka viisaasti Viro oli menetellyt tehdessään rauhan takaavan sopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Talvisodan päättyminen koettiin helpotuksena Virossa. Sotatoimet Euroopassa kuitenkin jatkuivat ja laajentuivat. Huhtikuussa 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Toukokuussa länsirintaman valesota päättyi, kun Saksa alkoi vyöryä Hollannin ja Belgian kautta Ranskaan. Sen jälkeen Hitler alkoi suunnitella sotaretkeään itään.

Tukikohtakauden alussa Baltian maissa oltiin olosuhteisiin nähden tyytyväisiä, koska Neuvostoliitto ei puuttunut avoimesti niiden sisäisiin asioihin. Keväällä paikalliset kommunistit kuitenkin aktivoituivat ja heidän lentolehtisissään esiintyi nyt vaatimuksia taantumushallitusten korvaamisesta ”kansanhallituksella”. Toukokuussa puna-armeijan joukkoja alettiin keskittää Baltian maiden rajoille.

Kesäkuussa Baltian maille esitettiin ultimaatumi, joissa niitä syytettiin tukikohtasopimusten rikkomisesta ja neuvostovastaisuudesta ja vaadittiin sopimuksen täyttämiseen halukkaan ja kykenevän uuden hallituksen muodostamista ja neuvostojoukoille esteetöntä pääsyä maahan niin suurin joukoin kuin se piti tarpeellisena. Baltian hallitukset torjuivat syytökset mutta alistuivat vaatimuksiin.

Viron bolshevisointi eteni nopeasti. Andrei Zhdanov saneli uuden hallituksen kokoonpanon ja uusissa vaaleissa heinäkuussa tarjolla oli vain kommunistien hyväksymiä ehdokkaita, jotka valituiksi tultuaan päättivät saman tien hakea Viron liittämistä uutena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon, mihin NL:n korkein neuvosto 6.8. myöntyi.

Päts, joka presidenttinä oli laitettu allekirjoittamaan nämäkin päätökset, vietiin Neuvostoliittoon. Tõnisson sai olla hetken vapaana, kunnes hänet vangittiin ja surmattiin Tallinnan vankilassa saksalaisten lähestyessä kaupunkia.

Suomessa Viron kohtaloa seurattiin huolestuneina ja voimattomina. Pelättiin Neuvostoliiton suunnittelevan kaappausta myös Suomessa käyttäen ns. ryömäläisten perustamaa Ystävyysseuraa viidentenä kolonnana. Suomen hallitus käytti kuitenkin kovia otteita opposition vaientamiseksi.

Saksa, joka oli talvisodan aikana pitäytynyt Molotov-Ribbentropp sopimuksen mukaisesti millään tavoin auttamasta Suomea, otti nyt Suomen suojelukseensa tulevana kanssasotijanaan itään suuntautuvaan operaatio Barbarossaan.

Sodan alettua Saksa valloitti nopeasti Baltian maat, mutta ei suinkaan vapauttajana vaan alistajana. Asetelma oli hyvin hankala Viron ystäville Saksan rinnalla sotivassa Suomessa.

Yksi tapa jolla Suomi auttoi virolaisia oli yli 3300 virolaisen vapaaehtoisen ottaminen Suomen armeijaan jatkosodassa Suomen Pojat-nimellä tunnettuun pataljoonaan. Virolaiset nuoret miehet hakeutuivat mieluusti Suomeen, kun vaihtoehtona oli vuodesta 1943 alkaen Saksan armeijaan joutuminen.

Käsitys, että virallinen Suomi olisi sodan jälkeen kääntänyt selkänsä ja unohtanut virolaiset ei pidä paikkaansa. Presidentti Urho Kekkonen, joka nuorempana oli kuulunut heimoaktivisteihin ja vielä sodan aikana avusti virolaispakolaisia, näki ja ymmärsi, että viron kieli ja kulttuuri säilyisivät vain Virossa asuvien virolaisten joukossa, emigrantit eivät sitä pelastaisi.

Yhteydet Viroon kulkivat Moskovan kautta ja sinne suhteita vaalinut Kekkonen ei tätä kyseenalaistanut, vaan käytti suhteita hyväksi avatakseen vähitellen virolaisille ikkunan pohjoiseen. Kun Kekkosen ajama Suomenlahden ylittävä laivaliikenne 60-luvulla käynnistyi, alkoivat suomalais-virolaiset kansalaistason kontaktit taas kukoistaa.

Erittäin suuri merkitys oli Kekkosen vierailulla Neuvosto-Viroon v.1964 ja hänen Tarton yliopiston juhlasalissa sujuvalla viron kielellä pitämällä puheellaan. Kekkonen mainitsi puheessaan virolaisten kansallisen liikkeen suurhahmot, kuten Koidulan, Kreutzwaldin ja Hurtin, sekä Kalevipoeg-eepoksen, ja nosti esiin elävistä kirjailijoista muun muassa Ellen Niitin, Jaan Krossin ja Paul-Eerik Rummon sekä tietysti Friedebert Tuglaksen.

Kekkonen puhui myös tsaarinvallan tukahduttavasta ilmapiiristä Virossa ja saksalaisten paronien virolaisia kohtaan harjoittamasta ankarasta painostuksesta, mutta tästä huolimatta toteutuneesta viron suuresta noususta kulttuurin ja tieteen kieleksi. Erityisesti kansallisten tieteiden korkea taso sai Kekkoselta kiitosta, eikä hän unohtanut urheilunkaan merkitystä.

Kuten Seppo Zetterberg on todennut: ”jos halusi – ja useimmat kuulijat näyttävät halunneen – saattoi puheen painotuksissa aistia viittauksen Neuvosto-Virossa meneillään olevaan kantaväestön neuvostolaistamiseen ja yhä huonommaksi käyvään viron kielen asemaan. Puhe levisi laajasti ihmisten tietoisuuteen, siivittyi legendaksi, vaikka sitä julkisuudessa referoitiin niukasti, eikä mainittu, että Kekkonen piti sen viroksi”.

Kun Neuvostoliitto sitten 1989 alkoi hajota, oli Suomen ulkoinen suhtautuminen tapahtumiin varovaista matalan profiilin politiikkaa, mutta käytännössä myös Suomen johto ja hallitus monin tavoin tukivat ratkaisevilla hetkillä Viron itsenäisyyden palauttamista.

Tänään meillä on ilo juhlia toistemme kanssa kahtena Euroopan Unionin jäsenyyden yhdistämänä sukulaiskansana.

11.2.2018

Itsenäisyyspäivän juhlintaan kuuluvat perinteet ja perinteisiin kuuluu myös kansakunnan yhteisen historian kertaaminen. Tämä on näinä historiattomina aikoina tervetullutta. Tarkoitan sitä, että tieto ja ymmärrys suurista historiallista kehityskaarista on nopeiden ja rajujen muutosten ja uutisvirran keskellä eläville ihmisille katoavaa kansanperinnettä.

En siis tarkoita historian nippelitiedon, vuosilukujen tai hallitsijoiden ja muun sellaisen heikkoa tuntemusta – olkoonkin että olisi hyvä osata asettaa esim. sellaiset tapahtumat kuin ensimmäinen ja toinen maailmansota suurin piirtein oikein aikajanalle ja kertoa ketkä niihin osallistuivat. Tällaisen tiedon voi katsoa kuuluvan jonkinlaiseen yleissivistykseen, vaikka ylioppilaaksi ja maisteriksikin voi selviytyä ilman että kukaan tätä tarkistaisi.

Tätä yleistiedon puutetta suurempi huoli kohdistuu siihen, että ihmisiltä puuttuu selkeä näkemys siitä mistä ja miten olemme tulleet sellaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan, jossa nyt elämme. Ilman tätä historiallista perspektiiviä ei pysty ymmärtämään tätä päivää eikä kykene näkemään myöskään tulevaisuuteen eikä ottamaan sitä haltuunsa. Historiaa tuntemattomilla on myös suurempi riski joutua historian ja erilaisten historiallisten myyttien ja historian väärinkäytön vangeiksi.

Sodat ovat tietenkin olleet aina ihmisten kokemuksia ja maailmankuvaa suuresti muokanneita asioita. Suomessa näitä ovat olleet vuoden 1918 sisällissota ja talvi- ja jatkosota.

Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen osaltaan vauhdittivat ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman että sisällissotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja voidaan enää millään mielekkäällä tavalla liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Meillä ei Suomessa ole aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin ja anteeksiantoihin. Se mitä edelleen tarvitsemme on oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin, sillä se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloisessa eikä myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista.

Talvi- ja jatkosodan aikaiset suomalaisten kokemukset olivat rankkoja niin eturintamalla kuin kotirintamallakin olleille. Tästä huolimatta sodasta mieleltään ja ruumiltaan ehjänä selviytyneen jälleenrakennuksen sukupolven kokemukset ja ajan henki liittyi samaan pitkään nousukauteen kuin heidän suuret ikäluokat muodostaneiden jälkeläistensäkin.

Nousukaudella aikuistuneilla ajan henki on optimistinen, arvot ovat pehmeitä; he ovat luottavaisia ja vaativia, asettavat odotuksia yhteiskunnalle ja työnantajalle.

Laskukauden aikana aikuistuneilla ajan henki on masentava/melankolinen ja arvot kovia; he ovat pakosta pärjääviä ja putoamista pelkääviä, eivätkä luota yhteiskuntaan tai työnantajiin. Tämä on yksi selitys sille, miksi sukupolvien on joskus vaikeata ymmärtää toisiaan.

Sukupolvikokemusten taustoittaminen talouden yleisen ja työelämän erityisen kehityksen suhteen on hyödyllinen sekä ajatuksia herättävä lähestymistapa. Sitä ei silti tule ylikorostaa, eikä tehdä siitä ainakaan mitään sellaista kehikkoa, jossa yhteiskunnalliset perusvastakkaisuudet pelkistettäisiin ensi sijassa sukupolvien välisiksi. En siis takerru tähän hienojakoisempaan tarkasteluun, vaan koitan nostaa katseen yleisemmälle ja pitempien kehityskaarien tasolle.

Historia ei koskaan ole sillä tavoin valmiiksi kirjoitettu etteikö sitä aina tultaisi uudelleen arvioimaan, saatikka asia joka joskus päättyisi.  Tästä syystä myös historian ja pitkien syklien tulkintoja tulee lähestyä varovaisesti ja varauksellisesti.  Näillä varauksilla yritän kuitenkin valaista sitä, mitä pidän aikamme isona kuvana ja suurimpana muutoksen kehityskaarena.

Tällöin on ensimmäiseksi otettava esiin  maailman selvimmin ja kiistattomimmin vaikuttava megatrendi eli väestönkasvu.

Ihminen lajina on alle 500 000 vuotta vanha mutta maailmassa ei vielä 6000 vuotta sitten ollut kymmentäkään miljoonaa ihmistä ja vielä ajanlaskumme alussa ei meitä ollut enempää kuin 170 miljoonaa koko maailmassa. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja kahden miljardin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan päättyessä luku oli 2.3 miljardia, jonka jälkeen se on seitsemässäkymmenessä vuodessa enemmän kuin kolminkertaistunut nykyiseen 7.3 miljardiin. Jonkun laskelman mukaan tämä luku vastaa seitsemää prosenttia kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä.

Tällainen väestöräjähdys on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Tällainen keskinäisriippuvuus koskettaa yhtälailla meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa, pidimme siitä tai emme ja riippumatta siitä missä satumme asumaan.

Moni vierastaa tätä keskinäisriippuvuutta ja sen tuomaa erilaisten elämäntapojen, uskontojen ja väestöryhmien jatkuvaa vuorovaikutusta, mutta hekin nauttivat samalla siitä miten siihen liittyvä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon myös ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen nimissä vain köyhdyttäisi kaikkia ja jopa romauttaisi hyvinvointimme.

Maailman yhteenkasvamisen peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys. Tämä on asia, jonka yhden ilmentymän haasteellisuuden ja vaativuuden koemme juuri nyt myös Suomessa, kun suuret pakolaisvirrat ovat ulottuneet myös meidän maahamme.

Vaikka näihin suuriin turvapaikan hakijoiden määriin mahtuu myös iso osa sellaisia, jotka eivät ole kansainvälisten pakolaissopimusten edellyttämän suojelun tarpeessa eivätkä siten turvapaikkaa voi saada vaan käännytetään, on pakolaisten osalta muistettava, että kysymys on aidosta hädästä, jollaista suomalaisetkin sotiemme vaiheissa joutuivat kokemaan, kun vielä Lapin sodan loppuvaiheessa hakeutuivat Ruotsiin turvaan.

Siksi on aina tärkeintä ja samalla myös vaikeinta  toimia niiden konfliktien, sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi heidän etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Mutta suurten pakolaismäärien hoitaminen ei voi jäädä yksittäisten maiden vastuulle, vaan siinä tarvitaan vielä haussa olevaa vahvaa eurooppalaisten yhteisen vastuun kantamista ja solidaarisuutta.

Samalla on ymmärrättävä, ettei edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettamaan. Yksin ilmastomuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita. Pahimmillaan se tarkoittaa tarvetta niiden niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamiseen, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa jättää alleen, mutta myös aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.

Vaikka väestökasvu on vähitellen tasaantumassa tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se pysähtyy. Tämä ja muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Monet kokevat tällaisen toteamuksen uhkana Suomelle ja suomalaisuudelle. Sitä sen ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan se voi olla paremminkin moninaisen rikkauden lähde ja talouden vahvistus Suomelle. Se riippuu meistä itsestämme. Tähän täytyy suhtautua ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, muistaen sen, että tässä sopeutumisessa ja siitä etujen saamisessa onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Kun elämme nyt jo 7,3 miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa tarkoittaa se myös sitä, ettei meillä voi olla mitään historiallista tietoa tai kokemusta yhtäältä siitä, miten tällaisen väestömäärän asuttamassa kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa tulee ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen, kansakuntien ja valtioiden, keskinäiset suhteet järjestää, eikä toisaalta siitä mitä tällaisen ihmismäärän elättäminen vaikuttaa siihen, miten järjestämme ihmisen suhteen luonnonympäristöön.

Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen ottanut käyttöönsä yhä tehokkaampia tapoja ammentaa ympäristöstään luonnonvaroja, muokata niitä mieleisikseen tuotteiksi ja näin tehdessään jättänyt ympäristöönsä yhä kasvavan määrän jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. Tämän kehityksen kestämättömyydestä olemme vasta verrattain myöhään tulleet tietoisiksi, emmekä sen jälkeenkään ole kyenneet vielä lopettamaan sen enempää luonnon monimuotoisuuden kiihtyvää kuihduttamista kuin ihmisperäisen ilmastomuutoksen etenemistä.

Nyt meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Se että tunnemme ja tiedämme ekologisen kestävyyden haasteet ei vielä tarkoita sitä, että niihin myös kyettäisiin, tai kaikkien osalta edes haluttaisiin vastata. Se ei ole liioin mahdollista ilman, että pystymme myös toteuttamaan sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä.

Taloudellinen kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa ikuisesti jatkuvasti talouskasvusta, mutta se ei kuitenkaan tarkoita nollakasvun tavoittelua vaan sitä, että ihmisen tiedon lisääntymisen tuottamaa toimintojen tehostumista ei voi eikä tarvitse ulosmitata lisääntyvänä aineellisena luonnonvarojen kulutuksena.

Enemmän huolissaan täytyy olla sosiaalisesta kestävyydestä. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että 85 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko muista ihmisistä.

Suuret varallisuuserot eivät ole ennennäkemättömiä. Suurimmillaan ne ovat olleet 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen jälkeen seurasi noin 70 vuotta erojen tasaantumisen kautta, kun molemmat maailmansodat tuhosivat niiden varallisuutta, joilla sitä eniten oli. Tätä oleellisempaa kuitenkin oli, että niin sotien kuin 30-luvun suuren pulakauden kokemukset vahvistivat yhteistä tahtoa ja Keynesin opit mahdollisuuksia tietoisin politiikan keinoin toimia tulo- ja varallisuuserojen tasoittamiseksi teollistuneissa maissa. Ei ole sattuma että nämä vuosikymmenet olivat myös nopeimman ja tasaisimman talouskasvun aikaa teollisuumaiden historiassa.

Iso käänne toiseen suuntaan tapahtui karkeasti ajoittaen öljykriisin jälkeisenä aikana 70-luvun puolivälissä. Tämä muutos on se mikä näkyy kasvaneina tulo- ja varallisuuseroina ja markkinalogiikan ulottamisena sellaisille aloille, kuten lastensuojeluun ja terveydenhoitoon tai koulutukseen ja yliopistoihin, joilla sitä ei ole aiemmin hyväksytty toimintoja ohjaavana periaatteena.

Muutos näkyy myös työelämässä. Jos vielä kaksitoista vuotta sitten Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia herätti etupäässä suuriin ikäluokkiin kuuluneessa lukijajoukossa samastumisen tunteen ”kyllä, juuri näin on myös minun työpaikallani käynyt” -hengessä, niin myöhemmät alussa eritellyt sukupolvet eivät enää uskalla tai osaa odottaa parempaa, vaan ovat sopeutuneet jatkuneisiin ja edelleen jatkettavaksi haluttuihin työelämän heikennyksiin.

Onko tämän käänteen seurauksena saatu sitä mitä on luvattu ja haluttu? Saattaa olla ajankohtainen kysymys juuri nyt Suomessakin. Demokratiassa valinnan oikeus ja ratkaisuvalta kuuluu viime kädessä kansalle. Aito kansanvalta ja toimiva kansalaisyhteiskunta ovat edellytys kansakuntien itsenäisyyden elinkelpoisuudelle ja kestävyydelle.

Jos historioitsijana yrittää katsoa mikä riittävän pitkällä kaarella kuvattuna on meneillään niin voi sanoa, että tässä on kertomus edistysuskon noususta ja hiipumisesta. Edistysusko, käsitys siitä että historian kulku etenee vääjäämättömästi kohti parempia aikoja alkoi korvata staattisen tai syklisen aikakäsityksen ns. uuden ajan alussa ja yhdistyy erityisesti 1700-luvun valistusfilosofian läpimurtoon. Edistysusko ei ollut mikään yhtenäinen aate, mutta se yhdisti niin Adam Smithin ja Karl Marxin, niin kapitalistin kuin kommunistin uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka näkemykset siitä mitä tämä parempi tulevaisuus toisi tullessaan saattoivat poiketa hyvin jyrkästi.

Edistysuskon hiipumisella ei ole suoraa yhteyttä siihen, miten maailma on kehittynyt, eikä sitä selitä käsitys että maailma olisi muuttunut huonommaksi tai vaarallisemmaksi – mitä se ei esimerkiksi lapsikuolleisuuden, eliniänodotteen tai nälänhädän todennäköisyyden suhteen ainakaan ole tehnyt – vaan ennen muuta tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten epävarmuus.

Edistysuskottomuus on siis sekin moniulotteista. Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia. On myös Oswald Spenglerin jo kohta sata vuotta sitten Länsimaiden perikadossa ilmaisemaa kulttuuripessimismiä.

Eniten on varmaan tähän suureen kehityskaareen liittyvää postmodernistista näkemystä suurten kertomusten päättymisestä.  Se sijoittuu itse asiassa edistyskon ja tuhoennusteiden välimaastoon sillä maailmanloppua suurempaa kertomusta ei ole.

Meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä meneekö maailma parempaan vai huonompaan suuntaan vai onko se peräti tuhoutumassa. Tällaisessa epävarmuuden maailmassa eläminen ei ole helppoa. Sen ei kuitenkaan tarvitse eikä se saa merkitä antautumista näköalattomuudelle ja toivottomuudelle.

Voisiko historia olla vastalääke tälle näköalattomuudelle ja toivottomuudelle? Ehkä, sillä heikkenevä tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme, juuri ruokkii tässä-ja-nyt lyhytjänteisyyttä, epätietoisuutta ja näköalattomuutta.

Elämänohjeita epävarmuuden maailmassa elämiseen voi etsiä ja löytää monenlaisista lähteistä. Yksi sellainen on vaikkapa Juice Leskisen Myrkytyksen oireet biisi, jonka keskeinen sanoma kuuluu näin:

Kuule, istuta vielä se omenapuu. Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee. Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu. Vaikka huomenna aurinko kuolee. Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa, kun maailma hautaansa nilkuttaa.

(Puhe Kaarela-seuran itsenäisyyspäivän juhlassa Kanneltalossa 6.12. 2015)