UPI:n Venäjä-raportti – tutkimus, selvitys vai mielipide?

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti on saanut osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Kritiikkiä on torjuttu mm. väittäen, että sen esittäjät haluavat rajoittaa tutkimuksen vapautta. Tutkimuksen vapauteen kuuluu kuitenkin myös kritiikki ja avoin keskustelu. On myös niin, että raja tutkimuksen, selvityksen tai vaikka mielipidekirjoituksen välillä on häilyvä. UPI:n Venäjä-raporttia luonnehditaan sen esipuheessa selvitykseksi, mutta UPI:n johtaja Teija Tiilikainen haluaa puolustaa sitä nimenomaan tutkimuksena. Tutkijoilla ja selvittäjillä voi myös olla tarkoitusperiä ja mielipiteitä ja aina oikeus niiden esittämiseen, mutta niistä saa myös olla toista mieltä ilman että se kohdistuu tutkimuksen vapauteen.

Ensimmäinen kysymys on, kuinka täysin epähistoriallisessa, vain muutaman viime vuoden kehitystä kuvaavassa tutkimuksessa voidaan muka analysoida Venäjän toimia ilman että edes yritetään arvioida ovatko Venäjän omalle politiikalleen esittämät perusteet jossain määrin perusteltuja vai eivät. Aito tutkimus voisi toki päätyä siihen, että ne ovat vain verukkeita voimapolitiikalle, johon Venäjä joka tapauksessa haluaa turvautua, mutta UPI:lle, toisin kuin monille läntisille tutkimuslaitoksille, tämä tuntuu olevan tutkimattakin selvä annettu lähtökohta.

Tämä raportti ei todellakaan syyllisty minkäänlaiseen ”whataboutismiin”. Se ei pysähdy miettimään tai edes kuvaamaan niitä seikkoja, jotka ovat voineet johtaa Venäjän toimimaan kuten se on tehnyt. Aidompi akateeminen tutkimus lähestyisi aihetta myös vertailevan suurvaltatutkimuksen näkökulmasta, jolloin esimerkiksi  se miten Yhdysvallat aikoinaan reagoi Castron valtaannousuun Kuubassa ja neuvosto-ohjusten sijoittamiseen maahan voisi antaa perspektiiviä sille, miten Venäjä näkee Ukrainan toimet.

Kun Venäjä näkee uhkia rajoillaan katsotaan ne raportissa perusteettomiksi ja niihin vetoaminen lähinnä ”strategisena harhauttamisena” . Esimerkiksi NATO:n ohjuskilven rooli ja sijoittaminen itäiseen Eurooppaan sivuutetaan ohimennen. Kun katsoo, ettei länsi ole toiminut millään tavoin Venäjälle huolia aiheuttavalla tavalla, niin on helppo päätyä näkemykseen että ”ulkopuolisten tahojen on hyvin vaikeata vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja sen toimintalogiikkaan” ja todeta, että on keskityttävä ”tapoihin, joilla Suomi voi omilla toimillaan pienentää Venäjän toiminnan luomia, Suomeen kohdistuvia riskejä”.

Jälleen kerran on sanottava, ettei tätä laajempaa, myös muiden toimijoiden roolin huomioon ottamista tarvita siksi, että sillä haettaisiin oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän toimille, vaan siksi että vastakkainasettelusta – siitä mitä raportissa muodinmukaisesti kutsutaan ns. uudeksi normaaliksi – voitaisiin myös päästä liennytykseen ja tilanteeseen, jossa kaikki voisivat hyväksyä ja ymmärtää yhteistyövaraisen turvallisuuden olevan kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa itse asiassa ainoa tapa tuottaa ja rakentaa turvallisuutta ja hyvinvointia kaikille, myös venäläisille.

Tämä raportti kuitenkin sivuuttaa vaikuttamisen ja aktiivisen vakauspolitiikan turhana ja esittää keskittymistä vain varautumiseen. Se tarkoittaa panostamista Suomen omaan puolustukseen ja mahdollisimman läheiseen Nato-yhteistyöhön. Raportissa ei suoraan sanota, että Suomen tulisi liittyä Natoon, mutta se käy riittävän selväksi niin siitä kuin muistakin instituutin tutkijoiden esiintymisistä.

Pelottelu on todellakin raportissa keskeisin argumentti, kun kerrotaan mm. miten ”Venäjä on kohdistanut Suomeen suoria ja epäsuorempia uhittelevia toimia kuten alueloukkauksia ja yllätysharjoituksia lähialueilla”. Uhkakuvaksi saadaan myös sote-uudistus, koska sitä tehdessä voi syntyä ”institutionaalinen aukko” jota Venäjä voisi käyttää hyväkseen.  Tämän huomion todisteeksi on alaviitteessä löydetty yli 35 vuotta sitten länteen loikanneen KGB-majurin toteamus  ”jonka mukaan pitää vain katsoa, missä omat heikkoudet ovat, ja sieltä löytyy KGB, on monella tapaa yhä ajankohtainen”.

Provokatiivisimmat lausunnot siitä, minkälaista painostusta Suomeen voidaan Venäjältä kohdistaa, esitetään anonyymien haastateltavien suuhun pantuina. Raportin johtopäätösosioon on myös mahdutettu olettamus, että Venäjä voisi käyttää vuoden 2017 100-vuotisjuhlintaa historiapoliittisesti hyväkseen ”eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla”. Muitakin lähinnä iltalehtien lööppipelottelun tasoisia kohtia voisi raportista poimia.

Tiettyä riippumattomuuttaan UPI varmaankin pyrkii osoittamaan sillä, että se voi valtioneuvoston rahoittamassa raportissa vähintään epäsuorasti moittia hallitusta ja ulkopoliittista johtoa siitä, että se ei ole vastustanut Nordstream 2-kaasuputkihanketta ja on hyväksynyt Rosatomin mukaan Fennovoimaan ja että se on rohjennut harjoittaa myös kahdenvälistä yhteydenpitoa ja sopimista Venäjän kanssa.

Raportin halu liittää Suomi kaikessa läntiseen tai EU-rintamaan näyttää kuitenkin valikoituvan Baltian maiden näkökulman mukaisesti. Nordstream on paha, koska sivuuttaa Baltian ja Ukrainan, mikä ei lainkaan ota huomioon esim. sitä, että sekä Venäjällä että Saksalla voi olla täysin epäpoliittinen syy hakea vaihtoehtoja Ukrainan kautta kulkevalle reitille, jolla pahimmillaan kolmannes läpikuljetetusta kaasusta varastettiin matkalla. Fennovoimaa toki vastustin minäkin, mutta olisin tehnyt niin silloinkin, jos Rosatomin tilalla olisi ollut läntinen toimittaja. EU:n selän taakse meneminen ei voi tarkoittaa, että Suomi luopuisi omasta edunvalvonnastaan, semminkin kun muutkaan EU-maat eivät ole näin tehneet, vaikkei niillä 1300 km:n pituista yhteistä rajaa Venäjän kanssa olekaan. Sitä paitsi yhtenäisiin EU-näkemyksiin on paha vedota silloin kun niitä ei edes ole.

Muutama erityishuomio: arktisessa osiossa – jossa ympäristönäkökulmaa ei lainkaan edes mainita – nostetaan uhkakuvaksi se, että Venäjä olisi ainakin osittain ”turvallistamassa” arktista politiikkaansa. Tätä olisi ollut hyvä kysyä myös Yhdysvaltain arktiselta erityisedustajalta amiraali Pappilta, joka ei nähnyt Venäjän tekevän arktisilla alueilla vielä mitään sellaista läsnäolonsa vahvistamiseksi, jota Yhdysvallat ei omalta puoleltaan olisi samoin tekemässä.

Itämeren turvallisuustilanteen osalta raportti toistaa mantraa, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin olisi mahdotonta pysyttäytyä alueella mahdollisesti syntyvän sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Voi olla että näin on. Sataprosenttisen varma tapa varmistautua siitä, että emme jää tällaisen tai minkään muunkaan konfliktin ulkopuolelle, on tietysti sotilaallinen liittoutuminen. Tämänkin mahdollisuuden säilyttäminen Suomen valinnanmahdollisuuksissa on tärkeää, vaikka sen käyttämiselle ei nyt olekaan perusteluja.

On raportissa toki paljon myös käyttökelpoista ja oikeaa analyysia esimerkiksi  Venäjän sisäisestä kehityksestä, jonka suhteen ei pidä olla sinisilmäinen. Myös sen seikan painottaminen, että elämme nyt toisenlaisessa toimintaympäristössä kuin vielä muutama vuosi sitten on vastaansanomaton johtopäätös. Se onkin myös pääsääntöisesti otettu oikealla tavalla huomioon Suomen ja sen hallitusten toimintalinjassa.

11.9. 2016

Oppositio yhteiseen ohjelmatyöhön

Näinä todellisten tai lietsottujen pelkojen ja ihmisten kouriintuntuvan ahdingon aikoina voisi odottaa, että ihmiset näkisivät sosialidemokratian sinä aatteena ja liikkeenä, joka parhaiten voi vastata näitä maailmaa repiviin haasteisiin. Näin ei kuitenkaan ole. Vain poikkeuksellisesti ovat sosialidemokraattiset puolueet menestyneet viimeaikaisissa vaaleissa. Tyytymättömyys, pelko ja ahdinko eivät toimi sosialidemokratian hyväksi vaan ne ovat nostaneet vanhaan takertuvat, nationalismiin […]

Lue lisää...

Myös infosodan ensimmäinen uhri on totuus

Maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjansa tehnyt ja infosota-asiantuntijana esiintyvä Saara Jantunen on viimeisimmässä blogissaan nostanut minutkin tikun nokkaan esimerkkinä ”suomettumisajan myöntyvyyspolitiikasta” ja siitä, miten “aina kun journalisti, tutkija tai asiantuntija käsittelee Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kriittisesti, heihin kohdistetaan varmuudella arvostelua yksipuolisuudesta jota saatetaan jopa luonnehtia ”provokaatioksi””. Aiheen tähän on hänelle antanut Yleisradion haastattelu joitain viikkoa sitten, jossa mm. […]

Lue lisää...

Doping, Venäjä ja Rio

Istuin kaksitoista vuotta olympiakomitean hallituksessa vuoteen 1992 saakka. Se oli näköalapaikka seurata miten korviaan myöten ”lääketieteen” keinoin Suomen urheilumenestystä rakentaneet urheilujohtajat joutuivat Martti Vainion doping-skandaalin jälkeen luopumaan aiemmista puheistaan, joissa paheksuivat tiukkaa doping-kontrollia vaatineita ”yksipuolisen aseriisunnan” ajajina. Urheilupomot ymmärsivät silloin, että huippu-urheilun tuki ja uskottavuus katoaisivat Suomesta ilman muutosta. Ei dopingia kokonaan kitketty mutta se […]

Lue lisää...

Vihapuhe ja sotaretoriikka

  Pakolaisiin, maahanmuuttajiin ja muutoin erilaisuuteen kohdistettu vihapuhe on rehottanut jo pitkään keskuudessamme. Suomalaisten hiljainen enemmistö, niin suvakeiksi kuin sitä nimitellään, ei tällaista haluaisi suvaita. Vihapuhe on kuitenkin voinut jatkua ja levittäytyä, kiitos sen tuulensuojan jota hallitustasolta ja erityisesti yhdestä hallituspuolueesta sille on annettu. Vasta aivan viime aikoina viranomaisetkin ovat heränneet siihen, että Suomessa on […]

Lue lisää...